Nostalgiansekainen matka kokeellisemman rapin maailmaan

Vihaatko rap-musiikkia? Tai jos et vihaa, vieroksutko rap-kappaleiden sanoituksia ja kypsymättömän pullistelun ja ronskeilun ilmapiiriä? Vihaatko ehkä Cheekiä ja ihmettelet epäuskoisesti, miksi mummotkin pitävät hänestä?

Et ehkä ole ainoa. Mutta en nyt oleta tässä, että inhoat hip hopia sen olemuksen vuoksi, enkä sano että sinun sitä tarvitsisi tehdä. En sano, että sinun pitäisi oppia joku hip hopin mystinen ”aito” juttu ja ruveta kuuntelemaan sitä mahdollisimman uskottavasti.

Kirjastonhoitajana ja aineistovinkkaajana työni on pikemminkin muistuttaa, että jotkut asiat voivat olla vain hyviä, ärsyttivätpä ne tai eivät tai olivatpa ne kuinka epäuskottavia tahansa. Se riittää, että ne ovat hyviä.

En voi taata, pitääkö kukaan muu sellaisesta räpistä kuin itse pidän. En pyydä anteeksi, että satun itse pitämään taiteellisemmasta räpistä. Siksi suosittelenkin sitä.

Jaarittelut sikseen: tässä muutama vaihtoehtoinen artistivinkki rapin välkkyvästä taikamaailmasta. Monet suositukset eivät ole aivan viime vuosilta, mutta miksi niiden pitäisikään? Eivät Shakespeare tai Cervanteskaan vanhene miksikään.

Huge L. Ehkä Suomen monipuolisimmalla sanavarastolla varustettu räppäri. Hugen kappaleet vilisevät kiinnostavia samplejä ja sopivassa suhteessa hyvän- ja pahantuulisuutta sekä huumoria. Luontevaa, oivaltavaa ja koskettavaa. Tuotteliaisuutensa kautta artisti monesti toistaa itseään, mutta sen voi toisaalta helposti antaa anteeksi.

MF Doom. Maskin taakse kätkeytyvä omintakeinen taituri räppää hengästyttävästi taustallaan vinksahtaneet retrobiitit. Huippukohtana voidaan pitää Madlibin kanssa julkaistua albumia Madvillainy, josta seuraava kappale on otettu. Vuonna 2004 tienoilla tämä levy oli kova juttu ja on se edelleen.

Ceebrolistics. Suomihiphopin klassikoita. Jyskytystä, eteerisyyttä, ennakkoluulotonta rajojen rikkomista. Ceebrolisticsin levyillä sanat monesti alkavat muistuttaa musiikkia ja musiikki sanoja. Säilyttää vetonsa, vaikka kuuntelisi vuosien päästä. Yhtyeen vanhoista jäsenistä RoopeK:n myöhempi tuotanto on ehkä kaikkein mielenkiintoisinta. Tämä kappale on vuodelta 2005.

Deltron 3030. Afrofuturismin perinteestä ammentava duo on saanut aikaiseksi yhden rap-historian mehevimmistä teema-albumeista. Vuonna 2000 julkaistu ja vuoteen 3030 sijoittuvan levyn äänimaisema tukee sanoituksia erinomaisesti. Arvokkaan oloista, hauskaa ja älykästä musiikkia.

Paperi T:n monet varmaan jo tuntevatkin. On ilo kuunnella musiikkia, joka on omaperäisyytensä lisäksi rehellistä ja maanläheistä. Paperi T:llä on syrjäytyneisyyteen ja ihmissuhdesotkuihin mielestäni suhteellisen kliseetön ja samalla kuolemanvakava näkökulma.

Osaa näistä artisteista löytyy meiltä, osa ei. Toki kun en itse voi sittenkään kovin paljoa kehuskella rap-tuntemuksellani, niin varmasti minulta on mennyt jotain sellaista ohi, josta olisin innostunut välittömästi ja jota olisin tässä suositellut.

Joka tapauksessa maailma on täynnä huonoa rap-musiikkia, mutta myös hyvää sellaista. Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää tarkoittavin rap-terveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Mainokset

”Oi! Tämän lainasin nuoruudessani kirjastosta, onkohan se vielä siellä?”

Kirjallisuus

Meillä on jokaisella lapsuuden ja nuoruuden musiikki-, elokuva- ja kirjamuistoja. Keräsimme talvella erilaisilla tavoilla asiakkaiden muistoja lukemisistaan ja kuunteluistaan. Muutamassa vanhusten ryhmässä jaettiin kaavaketta, johon kirjoitettiin omat suosikit. Kirjasto oli mukana joulukuussa seniorilounaalla. Sieltäkin saatiin mukavan kokoinen nippu.

Maaliskuussa kotisivuillamme oli linkki lomakkeeseen ja samanaikaisesti kirjaston Facebook-sivuille sai kirjoitella suosikkejaan. Myös henkilökunnalta kysyttiin.

Vastaukset on tarkistettu, mutta ihan kaikkea aineistoa meillä ei enää ole kirjaston kokoelmissa. Saimme yhteensä 60 eri vastausta, joissa oli kolmisen sataa aineistovinkkiä. Osassa tietenkin tuli samoja nimiä. Olavi Virta soi monen mielessä vielä nytkin…

Musiikki

Kesäkuun ajan pääkirjaston alakerrassa ja musiikkiosastolla on siis pienen aineistonäyttelyn muodossa esillä teidän lapsuutenne ja nuoruutenne. Esille on haettu lisäksi pääkirjaston lasten varastosta sellaisia kirjoja, joita kysytään jatkuvasti.

Kirjallisuus2

Seuraavassa on pätkä yhdestä asiakkaan etsinnästä, valitettavasti tähän ei vielä ole tullut varmistusta mikä kirja on kyseessä.

”Olen lukenut kirjan koulussa 90-luvun puolivälissä. Kirjassa kukko ja kalkkuna kisaavat kumpi on pidempi. Lopussa ne kiipeävät jätekasan päälle, kasa romahtaa ja molemmat ovat maassa yhtä pitkinä. Kirja kuului ulkomaista alkuperää olevaan sarjaan, siinä oli värikuvat ja helppolukuinen teksti, eikä ollut kovin paksu. Joku toinen saman sarjan kirja kertoi nauramisesta, jota ei voinut lopettaa.”

Tuon yllä olevan tyyppisiä etsintöjä tulee meille asiakaspalvelijoille jatkuvasti.

Jos omaa suosikkiasi ei ole esillä, käy palvelutiskillä vinkkaamassa. Tarkistamme, löytyykö opus vielä, ja laitamme sen esille.

Musiikki2

Teksti Ulla

Kuvat Joni

Artistiesittelyssä ”Idle Wolf” – Antti Kajander

Antti_Kajander_kuva_Riikka_Kajander

Antti Kajander esiintyy Mikkelin pääkirjastolla osana Saimaa Blues -tapahtumaa kiirastorstaina 13.4. klo 15. Haastattelin Anttia etukäteen, jotta voimme kaikki tutustua häneen ja hänen tuotantoonsa ennen keikkaa. Keikka on maksuton ja kaikille avoin. Tervetuloa siis nauttimaan taianomaisesta blues-hetkestä kirjojen ja musiikin keskelle!

”Idle Wolf oli jykevä rock-trio, joka flirttaili niin bluesin, psykedelian kuin kansanmusiikinkin kanssa.”

Antti kertoo alkajaisiksi artistin uransa alkuvaiheista. Ura alkoi, kun hän perusti Idle Wolf -nimisen bändinsä vuosituhannen vaihteessa. Idle Wolfia Antti kuvailee jykeväksi rock-trioksi, joka flirttaili niin bluesin, psykedelian kuin kansanmusiikinkin kanssa. Bändi saavutti myös aikoinaan kulttimaineen Pohjois-Helsingissä. Jatkuvista miehistönvaihdoksista johtuen bändistä tuli Antin sooloprojekti, jossa hän pystyi toteuttamaan omaa taiteellista näkemystään vapaasti. Antti sanoo, että hänen oma soolouransa lähti käyntiin, kun hän muutti vuonna 2011 Englannista takaisin Suomeen. Kaksi viikkoa sitten Antti julkaisikin kauan odotetun ensimmäisen soololevynsä Kitara Soi. Levyssä on hänen itse säveltämiään kappaleita sekä raikkaita versioita muun muassa Tapio Rautavaaran ja J. Karjalaisen biiseistä. Tämä levy kannattaakin ehdottomasti kuunnella!

”Tällä hetkellä musiikki pitää mukavasti kiireisenä.”, Antti toteaa. Siltä todella kuulostaakin, sillä oman soolouransa lisäksi Antti Kajander kertoo toimivansa kapellimestarina Lohja Big Bandissa ja hänellä on myös Salla Oksasen kanssa duo nimeltään Moskovan Valot, jossa he tulkitsevat ja sovittavat vanhoja iskelmiä jazz-tyyliin. Lisäksi hän opettaa kitaransoittoa Lempolan Kitarakoulussa Lohjalla ja on myös kokoamassa Idle Wolf -bändiä uudestaan kokoon. Täytyy sanoa, että hän työskentelee ihailtavan monipuolisesti musiikin parissa ja on lahjakas sekä musiikillisesti että myös ilmeisesti ajankäytössään.

”Minua inspiroi musiikki, josta huokuu sielukkuus ja pyyteettömyys sekä se taianomainen vuorovaikutus, joka syntyy artistin ja yleisön välillä.”

Utelin Kajanderilta myös, että mikä tai kuka häntä inspiroi musiikissa ja mitä juuri blues-musiikki hänelle merkitsee.

”Blues on itselle ja omalle musiikinkäsitykselleni oikeastaan kaiken alku ja juuri. Lähes kaikki länsimainen musiikkihan, varsinkin rock, perustuu aika lailla bluesiin noin lähtökohtaisesti. Omia ensimmäisiä blues-kokemuksia olivat nuo kitaristille aika tyypilliset Hendrixin Blues-LP sekä Stevie Rayn Texas Flood. Näistä olenkin sitten lähtenyt tutustumaan syvemmälle bluesiin eikä loppua näy.”

Idoleita hänellä on monia, mutta monet heistä ovat jo menehtyneet. Pääsääntöisesti häntä kuitenkin omien sanojensa mukaan sytyttää kaikki musiikki, josta huokuu tietynlainen sielukkuus ja pyyteettömyys. Kajander kuvaili myös upeasti, mikä häntä musiikissa eniten inspiroi:

”Minua inspiroi musiikissa eniten se taianomainen vuorovaikutus, mikä parhaimmillaan syntyy artistin ja yleisön tai muusikoiden kesken. Mielestäni musiikissa pitää aina jättää hieman tilaa taikuudelle. Siksi ehkä vierastankin nuoteista soittamista ja laulamista ja asioiden liian tarkkaan sopimista.”

Tiedustelin lopuksi Kajanderin fiiliksiä Mikkelin kirjaston keikkaan liittyen ja näin hän vastasi:

”Olen erittäin otettu kutsusta Saimaa Bluesiin nyt ensimmäistä kertaa, ja innolla odotan keikkoja. Mikkelissä olen toki monesti käynyt, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen keikka kaupungissa.”

Voin varmasti kaikkien puolesta sanoa, että mekin täällä kirjastolla odotamme innolla hänen keikkaansa ja toivotamme hänet lämpimästi tervetulleeksi!

Kirjastossa soi blues pääkirjaston 2. kerroksessa 13.4.2017 klo 15. Tapahtuma alkaa kirjastonhoitaja Jukka Huhtiniemen blues-vinkkauksella. Jukan aiheena on ”jazz’n’blues – blues jazz-musiikissa”. ”Idle Wolf” – Antti Kajander aloittaa n. klo 15.30.

Teksti: Jenni Lohko, kulttuurituottajaopiskelija
Kuva: Riikka Kajander

Rantakylä tanssii ja soi, osa 6

Anthrax! Backyard Babies! Bad Religion! Ka-pow!

Yllä mainitut bändit, ainakin, olen valmistautunut näkemään tänä vuonna (Ka-pow! ei ole bändi). Ja nyt on vasta helmikuun alku.

Bad Religion

bad

Kuva: IllaZilla/Wikimedia Commons

Bad Religion oli tulevan kesän Jurassic Rockin ensimmäinen bändijulkistus, ja ainakin omassa ystäväpiirissäni (kyllä sellainen on!) esiintyjä on otettu innokkaasti vastaan. Minä myös. Tämän jenkkipunkin pioneerin olen onnistunut aiemmin kertaalleen näkemään, niinkin äskettäin kuin vuoden 1995 Provinssirockissa, jossa oli muutenkin ”ihan kiva” kattaus: Sheryl Crow, Suede, Moby, Faith No More, Danzig, jne. jne.

Bad Religion on toiminut lähes keskeytyksettä vuodesta 1979 alkaen kokoonpanon jonkin verran vaihdellessa, mutta ensimmäisestä vuoden 1982 How could hell be any worse?-albumista tähän päivään studioplättyjä on putkahtanut ulos kaikkiaan 16 kappaletta. Tähän tietysti päälle kaikki ep:t ja livelevyt. Erityisen yhtyeestä tekee (monen muun asian ohella) se, että heti alusta asti levyt ovat ilmestyneet bändin omalla Epitaph-levymerkillä. Välissä yhtye tosin joutui hieman hengähtämään julkaisemalla neljä levyä Atlanticin kautta, johon yhtenä syynä oli ruuhka omalla yhtiöllä. Sinne kun oli kertynyt mm. sellaisia uuspunk-artisteja kuin The Offspring, NoFX, Pennywise ja Rancid, jotka vuorollaan julkaisivat jopa platinamyyntiin yltäviä albumeja, menestyneimpänä tietysti The Offspring, toissa kesän Jurassic-vieraita sekin. Bad Religionin Atlantic-aikoihin osui myös bändin suurin kaupallinen menestys, vaikka kitaristi-säveltäjä Brett Gurewitz ottikin yhtyeestä muutaman vuoden aikalisän pystyäkseen hoitamaan Epitaphin asioita. Mr. Brett palasi miehistöön 2000-luvun alussa kun pahin uuspunk-villitys alkoi olla ohi, ts. Epitaphin bändien myynti alkoi tipahtaa, ts. myös Bad Religion tiputettiin Atlanticilta pudonneen levymyynnin vuoksi. Eli kun punkkareilta oli kääritty hillot, piti itse kääriä taas hihat.

Bad Religion on aidon punk-henkisesti kantaaottava orkesteri, mutta silkkaa paasausta se ei onneksi harrasta. Yhtyeen nimi (suom. Paha Uskonto) jo itsessään kritisoi uskonnon valtaa maailmassa, ja erityisen kitkerä pala se tietysti on Yhdysvaltain kristityille konservatiiveille, varsinkin yhdistettynä yllä olevassa kuvassakin näkyvään bändin tunnukseen, ristiin, jonka yli kulkee kieltoviiva. Muutoin bändin kommentoinnin kohteena on kuitenkin yleisesti nykyamerikkalainen elämäntapa lieveilmiöineen, mutta rasistit ja muut ennakkoluuloissa piehtaroijat saavat myös osansa. Jännä juttu, tuohon the American way-elämäntapaan liittyen, kuinka edelleen ajankohtaiset sanat laulaja Greg Graffin kirjoitti kappaleeseen 21st century digital boy jo vuonna 1990. Hyvä Jurassic-tiimi, a must-see!

scott

Anthraxin Scott ”Not” Ian

Kuva: Marcus Felix/Wikimedia Commons

Anthraxin tulo Suomeen varmistui jo reippaasti viime vuoden puolella, mutta jotenkin se itseltäni alkuun hautautui kaiken muun alle. Kun äskettäin katselin talvilomani ajankohtaa, tajusin että sehän alkaa samana päivänä jona Anthrax räimii Helsingissä! No, impulsiivisena (NOT!) kaverina oitis Lippupalvelun (nyk. Ticketmaster) tiskille ja piletti haltuun. Keikka kuuluu uudehkoon Black Box-keikkakonseptiin, jossa Helsingin jäähalliin tehdään klubimaiset olosuhteet siten, että istumakatsomot rajataan piiloon verhojen avulla jolloin yleisö, maksimissaan 3000 henkeä, kokonaisuudessaan kojottaa (= seisoo) lattia-alueella, tai ”jäällä”. Lava on kuitenkin halliolosuhteisiin mitoitettu, eli sedät mahtuvat heilumaan. Ja tädit, jos sellaisia bändissä sattuu olemaan. Ja hyvältä näyttää.

Anthrax liittyy tällä kiertueellaan niihin yhtyeisiin, jotka soittavat keikalla jonkin, ainakin omasta mielestään, uraauurtavan ja/tai pyöreitä vuosia täyttävän levynsä kokonaisuudessaan läpi. Tunnen ihmisiä joille tällainen ei sovi (ovat yleensä niitä joiden on pakko kuulla ne nothing-else-mattersit ja thunderstruckit yhä uudelleen ja uudelleen, ja kerran vielä pojat!), mutta itse olen ainakin tässä tapauksessa enemmän kuin mielissäni. Anthraxin tänä vuonna 30 vuotta täyttävä Among the living on vaan niin kova! Juuri kyseisen levyn kappale I am the law (kertoo sarjakuva”sankari” Judge Dreddistä) oli ensikosketukseni yhtyeeseen, ja kun sormet eivät kerrankin vapisseet Rec- ja Pause-nappuloilla Klaus Flamingin laittaessa biisin soimaan Ylen Rinnakkaisohjelman  heavy-ohjelmassa vuonna 1988 (eli vuoden verran levyn julkaisun jälkeen), sain sen äänitettyä. Ei ollut internettiä eikä taivaskanavia, ei. Kasettimankka oli, ja tuohon aikaan uusi musiikki löytyi joko näin tai kavereilta levyjä ja kasetteja lainaillen. Vuotta myöhemmin sitten napotinkin jo Hämeenlinnan Ahvenistolla järjestetyssä Giants of rock-tapahtumassa äimistelemässä yhtä neljästä suuresta thrash-legendasta. Muut ovat tietysti Metallica, Slayer ja Tommi Läntinen. Eikäkö… Megadeth!

Vaikka Anthrax on aina tunnettu huumorintajustaan ja ennakkoluulottomuudestaan (mulkaiskaahan esimerkkeinä YouTubesta I’m the man ja Public Enemyn räppäreiden kanssa tehty Bring the noise), yhtyeellä on myös vakavampi ja kantaaottava puolensa. Among the livingin yksi huippuhetki on kappale Indians, jolla yritetään tuoda esille (tuolloista) Amerikan alkuperäiskansojen huonoa kohtelua. Eipä tuokaan tilanne ole silti ihmeemmin tainnut kohentua. Yhtye, ja erityisesti perustajajäsen kitaristi Scott Ian, on myös aina ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja muistuttanut fanejaan äänestämisen tärkeydestä, jotta demokratia säilyisi ja olot maassa eivät ainakaan huononisi. Silti yhtyeen vuonna 1981 alkaneen uran aikana he ovat saaneet nauttia mm. niin George W. Bushin kuin nyt Donald Trumpinkin hallinnosta. Kumpaakaan päämiestä yhtye ei tietojen mukaan äänestänyt.

Among the living-levyn lisäksi bändi toki soittaa tällä kiertueella muutakin tuotantoaan, onhan studiolevyjäkin ehtinyt kertyä jo 11 kappaletta, ja lisäarvoa keikalle tuo se, että bändin kokoonpano on lead-kitaristia lukuun ottamatta sama kuin keikan teemalevyllä vuonna 1987.

Anthrax on myös saanut kärsiä nimensä ansiosta; syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen ja niiden jälkeisten säpinöiden jälkeen silloinen maailmankiertue laitettiin vuodeksi jäihin harvojen valtioiden oltua innoissaan ajatuksesta, että pernarutto (Anthrax suomeksi) saapuu maahan…

dregen

Dregen / Backyard Babies

Kuva: Blondinrikard Fröberg/Wikimedia Commons

Backyard Babies on mukana Lunta Ilosaaressa-kattauksessa, joka tykittää peräkkäisinä iltoina Kuopiossa ja Joensuussa helmikuun toisena viikonloppuna. Muut esiintyjät ovat Pariisin Kevät, Olavi Uusivirta, Disco Ensemble, Hardcore Superstar ja Danko Jones. No joo, kahden ekan kohdalla ei ehkä ”tykitys” välttämättä ole oikea luonnehdinta, mutta menköön nyt. Kun sattumalta on mahdollisuus majoittua arvokkaasti entisessä Kuopion hiippakunnan piispan asunnossa (kiitos Jaana ja Pasi!), eikä junamatkakaan Kuopioon ole ahdistavan pitkä, sinne siis!

Backyard Babies on ruotsalaisen katurokin lähettiläs, jolle ikää on kertynyt ihan kunnioitettavat 30 vuotta, tosin ensimmäinen julkaisu yhtyeeltä saatiin vasta 90-luvulla. On bändi ollut välissä telakallakin jokusen vuoden, mutta nyt tuntuu meno taas maistuvan. Oma ensikosketukseni tähän bändiin oli ihan sattumaa; joskus 90-luvun alussa Mikkeliin perustettiin Rock Cafe Huopatehdas, jossa vieraili joidenkin vuosien ajan ihan kunnon bändejä. Yksi niistä oli The 69 Eyes, aloitteleva kopla tuolloin sekin, eikä sen musisoinnissa  ollut mistään gootti-mölinästä vielä tietoakaan. Rumbasta oli tullut yhtyeestä luettua ja olihan nämä Helsingin pel… rokkarit mentävä katsastamaan. Kuusysit olivat ottaneet mukaansa lämppäriksi ruotsalaiset kaverinsa, mikä alun perin tuntui lähinnä ajanhukalta, ”turha lämppäri jotta baari saa myytyä enemmän kaljaa, blaa-blaa-lässyn-lässyn”. No, ei ollut turha. En itse asiassa edes muista the 69 Eyesistä muuta kuin että soittivat hyvin, vaikkakin ihan tajuttoman lujaa, ja että Backyard Babies soitti sen suohon. Syvälle.

suo

Suo

Kuva: Andreas Eichler/Wikimedia Commons

BB on uransa alusta asti keikkaillut Suomessa taajaan, mutta muitakin kytköksiä näillä kajalin suurkuluttajilla on kotimaahamme. Bändi on useissa haastatteluissa nostanut esiin kaksi suomalaista bändiä, joita kollektiivisesti fanittaa. Ensimmäinen, tuskin yllättävästi, on Hanoi Rocks. Toinen onkin sitten mielenkiintoisempi, nimittäin Hurriganes. Babiesin kitaristi Dregen meni jopa niin pitkälle, että yhdisti nämä kaksi esikuvaansa liittymällä Michael Monroen bändiin v. 2011 ja runnomalla Hurriganesin Get on-biisin puoliväkisin yhtyeen keikkasettiin. Dregen viihtyi Michaelin joukoissa pari vuotta kunnes oli aika kirjoittaa omaelämäkerta, tehdä soololevy ja palata alkuperäisen bändin kanssa taas lavoille, sekin uuden levyn kera. Tehokasta.

(Oikeasti toisen Lunta Ilosaaressa –esiintyjän, eli Danko Jonesin kuuluisi olla myös tämän tekstin alun bändilitaniassa, on nimittäin jokaisella kolmella kerralla nähtynä ollut vähintäänkin vakuuttava. Ongelma tällä kertaa on soittoaikataulu; jonkun aivopierun ansiosta Danko rytmiryhmineen on sijoitettu esiintyjälistan viimeiseksi, ”pääesiintyjäksi”, jolle on suotu tunnin soittoaikansa klo 01.00 – 02.00. Kiitoksii vaa oikke paljo! Taitaa olla tämä Desmond siihen aikaan piispalassa Tutumassa. Heh.)

Paljon on muitakin kiinnostavia artisteja tyrkyllä tälle vuodelle, mutta jollei rouva Fortuna muista Lotossa, Viking Lotossa, EuroJackpotissa jne. (enkö muka anna vaihtoehtoja?), melko valikoiden täytyy tilaisuuksia miettiä. Ja eihän Jurassic Rock ole julkaissut vielä kuin kaksi esiintyjää, tiedä mitä sieltäkin on vielä tulossa. Mutta tämän verran viitsi leveillä tällä kertaa, palaillaan taas musiikin merkeissä kevväämmällä.

Ari

Rantakylän kirjasto

Rantakylä tanssii ja soi, osa 5

(tai, mistä minä nyt levyni ostan?)

Melkein yhdeksän vuotta sitä kesti, nimittäin Anttilan levyhyllyjen pläräämistä Mikkelissä. Jo heti avajaisista tuli bongattua ja hankittua ainakin Primuksen Brown Album ja Spinefarm -levy-yhtiön Hardcovers –kokoelma. Tuolloin vielä Keskon omistama Anttila taisi hyötyä avajaisostoksistani 5-10 euroa, aivan tarkkaa summaa en muista, sillä vaikka yllämainitut cd:t maksoivat vain euron kappale, pari dvd:täkin matkaan tarttui. Siis… ostin ne.

5_1

Les Claypool/Primus

kuva: Male-Zet/Wikimedia Commons

Jotkut valveutuneet siellä päätteen ääressä ovat ehkä tietoisiakin, että Anttila kopsahti konkurssiin loppukesästä, joten levylöytöjen riemu siltä osalta on ohi. Vuosien varrella levyhyllyyni löytyi täytettä ihan kiitettävästi, ja vielä konkurssi-alesta kävin haalimassa n. kymmenen cd:n satsin, sopuisaan hintaan tietysti. Täytyy myöntää että koko aikana en tainnut Anttilasta ostaa YHTÄÄN täysihintaista äänitettä, mutta poisto-/alelaarit kolusin varovasti arvioiden keskimäärin kahdesti viikossa, ja vaikkei näistä levyistä kauppiaalle tietenkään yhtä roimasti kertynyt kuin normaalihintaisista, jotain silti. Kyllä ei ollut minun syyni tuo konkurssi.

Mitään päiväkirjaa ei tullut levyostoista pidettyä (hah, kuka nyt pitäisi J) eikä kuittejakaan säilytettyä, mutta valehtelematta kannoin Anttilasta levyjä ja musa-dvd:itä kotiin tuon vajaan yhdeksän vuoden aikana useita satoja kappaleita, ja villi arvaukseni on, että keskimääräinen tallenteen hinta on ollut jossain viiden euron huitteilla. Ei ollut harvinaista, siis mikäli sattui iltavuoro, että tilipäivänä hipsin TopTen-osastolle jo ennen töihin menoa. Siinä oli sitten töihin tullessa mukava esitellä työkavereille aamun saalista. Pääkirjaston musaosastolaiset, pahoittelen tätä edelleen!

Parhaiten mieleen jäivät tietysti superhyperlöydöt ja/tai isommat kertasatsit. Edellisiin kuuluu mm. Whitesnaken uran alkupuolen kattava, runsaasti bonusmateriaalia sisältävä  The box ’o’ snakes, jonka 60€:n hinta ei saanut edes ähkäisemään. Paitsi ehkä mielihyvästä, varsinkin kun laatikon kannessa oli lähtöhinta 129€. Bargain! Toinen hieno löytö, vaikkei äänitteitä sisältänytkään, oli metallinen ”keksilaatikko”, joka sisälsi Kiss-aiheista roipetta yhtyeen levyn Creatures of the night (1982) teemalla. Sisältöön kuului t-paita (sattumalta oikean kokoinen), pipo (ei kiristä) sekä neljä rintanappia (missä lie nykyään) ja tässäkin hinta kirjastovirkailijalle sopiva: 15€. Noita useamman levyn kertaostoja ei edes kaikkia muista, joskin eräässä erityisen upeassa alelaaripläjäyksessä oli cd-levyjä 14 kappaletta, kruununa Joe Satrianin Satriani live! –tuplacd,  ja ”köyhdyin” niistä yhteensä jotakuinkin 30€. Ja syy sille, että muistan juuri kyseisen massahankinnan, on se, että tuon Satrianin livelevyn myötä oma Satch-kokoelmani oli hetken aikaa täydellinen. Joe-ukkelihan on siis melko tuottelias muusikko kaikkine sivuprojekteineen ja toisten artistien levyillä vierailuineen, joten jäljessä ollaan taas.

5_2

Joe Satriani

Kuva: Snowdog/Wikimedia Commons

 

Jo ennen Anttilan katoamista Mikkelistä katosi Sokos. Tai siis heidän levyosastonsa. Kun Stellaa alettiin rakentaa, ja samalla Sokoksen laajennus alkoi, mielessä siinsi uusi, ylivoimainen levytaivas. Toisin kävi, eli S-ryhmä päätti ajaa koko äänitemyyntinsä alas Sokoksilla ja keskittää sen Prismoihin. Ne, jotka ovat viime aikoina Prisman ääniteosastoilla (siis missä?!) käyneet lienevät samaa mieltä siitä, että äänitteet näyttävät olevan vain välttämätön paha joka isossa marketissa on oltava. Valikoima on luvalla sanoen suppea. Ja jotta haavoihin saataisiin hierottua lisää (suolaa, suolaa, enämpi) suolaa, Citymarketeja koskee aivan sama asia. Kun vielä huomioidaan kaupunkimme ainoan divarin meneillään oleva loppuunmyynti, ja se, että varsinaisia levykauppoja Mikkelissä ei ole enää 2010-luvulla ollutkaan, pääsemme tuon artikkelin alaotsikon äärelle: mistä minä nyt levyni ostan?

No, nykyisellä joukkoliikenteen kilpailuhenkisellä hinnoittelulla olen päätynyt mm. sellaiseen ratkaisuun, että hankin menopaluu-bussiliput Jyväskylään jollekin lomapäivälleni. Seuraava ”rasvareissu” tapahtuu perjantaina 7.10., jolloin lähden klo 9 bussilla Jyväskylään, vietän siellä 4½ tuntia kierrellen levykauppoja ym. ja bussi takaisin Mikkeliin lähtee klo 15.15, joten olen kotikaupungissa taas klo 17. Ja tosiaan, liput hyvissä ajoin hankkineena reissun hinnaksi tulee YHTEENSÄ 2€, eli euro suuntaansa. Tosin jos haluan että reissu on kannattava, rahaa on muutoin tarkoitus palaa rutosti. Jyväskylässä kohteinani ovat Vanha Antikvari, Videodivari, Levykauppa Äx sekä pari keskustassa sijaitsevaa itsepalvelukirppistä. Anti on yleensä vähintäänkin kohtuullinen, kunhan ei käy reissulla liian taajaan jotta tarjonta ehtii päivittyä.

Itsepalvelukirppiksiä suosin myös Mikkelissä (ja muissa kaupungeissa, joissa vierailen); tämän kokoiseen kaupunkiin niitä onkin perustettu ilahduttavan monta, ja ainakin tällä hetkellä näyttää että tilausta ja asiakkaita riittää. Mutta yksi vieno pyyntö myyjille: miettikää mitä laitatte myyntiin. Jos myymäsi levy on niin huonokuntoinen ettet itse pysty sitä enää kuuntelemaan, ÄLÄ laita sitä kirpputorille myyntiin ainakaan ”vaikeimman kautta”.  Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin valita kirppispöydästä levyjä, joissa on maininta ”Levy kassalla”. Tästä usein seuraa:

  1. a) asiakasjonon jumitus saapuessani kassalle kun kassa etsii levyt oikeasta kansiosta, laatikosta, suodatinpussista , b) lisää jumitusta kun minä tihrustan levyn kerrallaan valoa vasten naarmujen varalta, c) edelleen jumitusta hylkäämieni levyjen takaisin laittamisesta, ja d) mielipahaa minulle (muista jonottajista puhumattakaan) kun lopulta valitsemistani kymmenestä levystä ehkä kaksi on ostamisen arvoisia.

Läheskään yhtä paljoa ei harmita se, että pöydässä paikan päällä tarkistaessa huomaa levyn olevan huonokuntoinen. Eipähän tarvitse itse kanniskella koteloa ympäri liiketilaa eikä henkilökunnan palauttaa sitä seuraavaa höynäytettävää odottamaan.

5_3

Jono, luultavasti minun aiheuttamani.

Kuva: hardys/WikimediaCommons

Ja muuten: paikallislehti Viikkoset julkaisi levynkeräilijän vinkkelistä hyvän kolumnin 20.9.2016.

Joskus on myös kiva että levyt tulevat tykö; Mikkelissä on säännöllisen epäsäännöllisesti, noin puolen vuoden välein, järjestetty Markku Lehtisen toimesta Levymessuja. Taas on sen aika, eli lauantaina 1.10.2016 on mahdollisuus tehdä löytöjä Amiksella eli Etelä-Savon Ammattiopiston tiloissa Otavankadulla. Tapahtumaa luultavasti mainostetaan vielä lähiaikoina paikallislehdissä. Btw, Lehtinen pyöritti aikoinaan 80-90-luvuilla Savonlinnassa levykaupan lisäksi levy-yhtiö Elmerecordsia julkaisten mm. Yup:n alkuaikojen levyjä. Hän myös jalkautui kauppamatkustajana kirjastoihin tarjottelemaan liikkeensä maahantuomia levyjä ja pääkirjaston musiikkipalveluista löytyykin yhä mieheltä hankittuja hiukan harvinaisempia äänitteitä, ainakin NoMeansNo’ta.

Ja lopuksi: jossei muuten onnistu, nii tehhää ite. Duurilla syksyyn  –tapahtuma pääkirjaston Musiikkipalveluissa lauantaina 8.10.2016 klo 10-14. Täkynä on Baltixin live-keikka. Bändin kitaristeista toinen on allekirjoittaneen entinen luokkakaveri, toinen taas soittanut ja laulanut paikallisessa ei-niin-kevyessä laulu-ja soitinyhtye Dasterissa. Lisäksi luvassa on kirjaston poistolevyjen myyntiä, mahdollisuus myydä/ostaa/vaihtaa omia levyjä ja nautiskella pop-up kahvilan tarjonnasta.

Keräilemisiin,

Ari

Rantakylän kirjasto

Rantakylä tanssii ja soi osa 4

Ari

Rantakylän kirjasto

Unohtui edellisestä blogikirjoituksesta allekirjoitus, joten laitoin sen tuohon heti alkuun.

Ajattelin näin ennen kesälomaa naputella vielä yhden osan tähän Lumpeenlehtien musiikkiaiheiseen osiooni, ja kun en mitään erityisen ajankohtaista keksinyt, päätin paljastaa omat luurankoni kaapissa. Kaikkihan varmasti tietävät omat luurankonsa, ne löytyvät kaapin perältä sen tunnearvon vuoksi säilytetyn, mutta lahkeista ja hihoista n. 15 cm liian lyhyen rippipuvun kätkemänä. Naisväen kannattaa haeskella sieltä jo-ostettaessa-kaksi-numeroa-liian-pienen-mutta-niiiiiin-ihanan kesäkoltun takaa. No, tässä tapauksessa luurangolla tarkoitan artistia tai äänitettä, jonka merkitystä täytyy puolustella ja selitellä kun kaverit levyhyllyäni peratessaan älähtävät/alkavat nauraa/poistuvat vähin äänin asunnostani. Tai jos julkisella paikalla muiden läsnä ollessa alan yllättävän kappaleen soidessa hytkyä musiikin mukana.

Oma musiikkimakunihan ulottuu Abbasta Zappaan, joten niistä on hyvä aloittaa:

ABBA

Abba

Kuva: AVRO/Wikimedia Commons

Olin liian nuori kun Abba voitti Eurovision laulukilpailun vuonna 1974, sillä kaksivuotiaana kiinnosti aivan muut asiat, mutta muutamaa vuotta myöhemmin minua neljä vuotta vanhempi siskoni kiinnostui popmusiikista ja minä siinä mukana. Aluksi musiikkia vahdattiin radiosta Ylen Yleis- ja Rinnakkaisohjelmakanavilta sormet kasettimankan rec- ja pause-näppäimillä, mutta vanhempieni ostettua oikeat stereot n. vuonna 1982 tilanne muuttui. Äiti oli töissä Centrumilla ja henkilökunta-alennuksen ansiosta lp-levyjen hankkiminen mahdollistui. (Välihuomautuksena todettakoon, että varsinainen lastenmusiikki ei ikinä kuulunut meillä ohjelmistoon, lähinnä sitä kuuli radiosta ja teeveestä, mutta en muista ikinä omistaneeni yhtään lastenmusiikkiäänitettä. Lastenkirjoja sen sijaan kahlattiin läpi ihan urakalla). Yksi ensimmäisistä siskoni ostoksista oli Abban kokoelma The singles – The first ten years (1982), ja vaikka itse ostin noihin aikoihin mm. Stray Catsia ja Rainbow’ta, kuuntelin siskon hankinnan läpi ja huomasin pitäväni siitä. Alkuun tietysti mieleen jäivät suurimmat hitit, mutta iän myötä olen löytänyt myös biisirakenteiden, sovitusten ja soiton hienouden. Kuten kaikilla artisteilla, myös Abballa on tuotannossaan joitakin huteja, mutta ihmeen vähän kuitenkin. Hieno ura.

Frank Zappa

zappa

Kuva: Jean-Luc/Wikimedia Commons

Frank Zappaan hurahdin 90-luvun alussa ensimmäisen Mikkelin pääkirjaston pestini aikana. Paljon en herrasta etukäteen tiennyt, mutta parin musiikkiosastolta lainatun lp-levyn jälkeen huomasin itseni imaistuksi Zappan merkilliseen maailmaan. Olen ensimmäisenä myöntämässä, että ihan kaikki Zappan tuotanto (sellainen 100+ julkaistua virallista levyä) ei minullekaan aukea, mutta kun antaa mahdollisuuden, vähän tuntemattomampikin tuotanto toimii oikein hyvin. Ja Zappan elokuvat ovat sitten vielä aivan oma lukunsa. Miehen tuotantoon tutustumiseen suosittelen kuitenkin nimellään kaiken oleellisen kertovaa dvd-tallennetta Does humour belong in music?. Jo pelkästään hilpeä show on, no, hilpeä, mutta mukana on myös pätkiä Frankin haastatteluista ja televisioesiintymisistä. Zappahan ei koskaan kaihtanut mielipiteidensä julkituomista ja suuri suunsa vei hänet myös oikeussaleihin vastaamaan lausunnoistaan. Barry Milesin mielikuvituksellisesti nimetty kirja Frank Zappa on ihan hyvä selonteko Zappan elämästä ja teoista, ja tosi-friikeille maistunee Heikki Poroilan viimevuotinen Frank Zappan sävellykset –raamattu. Zappa kuoli jo vuonna 1993, mutta jäämistöistä löytyy yhä uutta ja/tai julkaisematonta materiaalia, jota perikunta säännöllisesti saattaa ihmisten ilmoille. Ja siihen perikunnan sisällissotaan en jaksa tässä puuttua, lähinnä itkettää tuollainen.

 

Duran Duran

duran

Kuva: Samira Khan/Wikimedia Commons

Duran Duran on ehkä se eniten ihmisiä mietityttävä ylläri levyhyllyssäni. Rio (1982) oli heräteostos kotimaanmatkalla (emme oikeastaan muita tehneetkään) eksoottisessa Lahdessa kesällä -83, jonka kuuntelua joutui siis odottamaan useita päiviä. Nykyään sen vastahankitun cd:n voi lykätä auton soittimeen tai ladatun tiedoston kuunnella kannettavalla laitteella saman tien. Bändi säväytti välittömästi, ja suuri oli pettymys kun sain salapoliisityöllä (Suosikki-lehti :)) selvitetyksi, että yhtyeeltä oli aiemmin ilmestynyt ainoastaan yksi albumi. Kävin sen noukkimassa paikallisesta Centrumista ja onneksi ei tarvinnut odottaa kuin loppuvuoteen bändin kolmatta albumia, joka sitten tulikin joulupukin tuomana. Johon siis en tuossa vaiheessa enää uskonut. Enpäs. Samoihin aikoihin järjestimme kouludiskoja, joissa kerättiin varoja luokkaretkeä varten. Diskot järjestettiin koulun musiikkiluokassa, joka koristeltiin, tai ”koristeltiin”, lehdistä riivityillä julisteilla ym. härpäkkeillä, ja musiikki soi meidän oppilaiden kotoa tuomilta lp-levyiltä lähes taukoamatta. Mitä nyt välissä tuli aina pieni tauko kun kappaleen loppuessa äänivarsi nostettiin, levy otettiin lautaselta, sujautettiin sisäpussiin, joka sujautettiin levykoteloon, ja seuraavalla levyllä sama proseduuri toiseen suuntaan. Eli mitätön 30-45 sekunnin paussi kappaleiden välissä. Joka tapauksessa Duran Duran nousi nopeasti noiden iltamien hitiksi, varsinkin kun harrastin ns. tehosoittoa omalla dj-vuorollani. Joku saattoi joskus myös valittaa asiasta, en ole varma, muisti on hassu asia. Vielä tänäkin päivänä toimiva bändi, jonka huippuvuodet toki osuivat sinne kultaiselle 80-luvulle.

Scissor Sisters

scissor

Kuva: Scissor Sisters/Wikimedia Commons

Toinen monen mielestä yllättävä artisti levyhyllyssäni on New Yorkin homoskenestä ponnistava Scissor Sisters. Ensimmäinen kosketukseni yhtyeeseen oli tuolta debyyttilevyltä löytyvä kappale Laura, jonka kuulin heti tuoreeltaan jonkin nettiradion kautta. Biisissä kiehtoi melodian ohella erityisesti sen ”luomumainen” letkeys, minkä lisäksi laulaja oli erinomainen, siis ottaen huomioon että alkuaikoina bändi leimattiin yleensä disko-/edm-musiikiksi. Asuin tuolloin Jyväskylässä ja sikäläisen pääkirjaston musiikkiosastolta kävin levyn lainaamassa. Taisipa sitten mennä peräti kaksi päivää kun astelin nyt jo edesmenneeseen Airon musiikkiin ja ostin levyn itselleni. Vaikka jo ensimmäinen levy nosti bändin pinnalle, SS:n toinen levy Ta-dah sitten räjäytti pankin, eikä vähiten hittinsä I don’t feel like dancin’ ansiosta. Noihin aikoihin näin Suomen tv:stä jonkin Scissor Sistersin livetaltioinnin, joka entisestään nosti yhtyeen pisteitä omissa silmissäni; bändi todellakin rokkasi. Ja siis ihan oikein soittimin. Viimeisin levy Magic hour ilmestyi 2012, minkä jälkeen yhtye ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Toivon tosiaan, että Ana Matronic (kuvassa vas.) ja Jake Shears (kuvassa oik.) ynnä Babydaddy, Del Marquis ja ”JJ” Garden vielä löytävät kipinän yhteisen musiikin tekemiseen.

Prince

prince

Kuva: Micahmedia/Wikimedia Commons

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä (paitsi ehkä kokonsa puolesta) vastikään manan majoille siirtynyt Prince Rogers Nelson. Nuo aiemmin mainitsemani kouludiskot tekivät oppilastovereilleni tutuksi myös tämän miehen musiikin. Purple rain (1984) oli tietysti se levy, jota sahattiin (siis minä sahasin), ja kun sain hommattua miehen aiemman 1999-levyn (1982), niin voi että soi. Ja aina välissä Duran Durania. Multi-instrumentalisti Prince oli näitä käsittämättömän tuotteliaita muusikoita; n. 35 täyspitkää omaa albumia, minkä lisäksi hän oli näyttelijä, tuotti/lanseerasi uusia artisteja ja vieraili muiden artistien levyillä. Princen tuotannon taso on toki melko vaihtelevaa, mutta vaikka hän jossain vaiheessa hieman jotenkin hurahti ja vaihtoi nimensä omituiseksi häkkyräksi (a.k.a The Symbol, a.k.a The Love Symbol , a.k.a The Artist Formerly Known As Prince, a.k.a TAFKAP), suosio pysyi loppuun saakka. Princen taidot kitaristina tunnustettiin myös yleisesti ja hänen lukuisilta livetallenteiltaan sen voi ihan itse todistaa, eli ei ole ihme että sellaiset hevimiehet kuin mm. Exoduksen Gary Holt tunnustautuvat Princen faneiksi. Princeen yhdistettiin yleisesti purppura väri, ja hänen kuoltuaan yksi hienoimmista muistamisista oli NASAn twiittaama kuva purppuranvärisestä tähtisumusta.

Nyt huoahdetaan kesän yli ja palataan asiaan syksyn myötä,

Ari

Rantakylän kirjasto

Rantakylä tanssii ja soi osa 3 (Jurassic edition)

Jurassic Rock 2016 ; mitä siitä kertoisin, kysyjille valeh-… öö, vastaisin? Täytyy myöntää, että odotukseni Jurassicin 10-vuotisjuhlaa kohtaan olivat korkealla, ja koska asiaa on jo puitu ihan riittävästi (vrt. hevimiesten ja muiden ”asiantuntijoiden” tietotoimisto kaduilla ja baareissa, Anssi Mehtälä Länsi-Savossa jne.), tyydyn vain toteamaan että monena aiempana vuonna artistikattaus on ollut merkittävästi, no, juhlavampi kuin tänä kesänä. Myös ulkomaisten artistien määrä, kolme, on vuoden 2010 ohella pienin koko festivaalin historiassa.

Menneinä vuosina itseäni erityisesti ovat ilahduttaneet, raskaan musiikin ystävänä siis, monet maailman-/Euroopan luokan rock- ja heavy-yhtyeet, joita kotifestarini (lue: Jukka Holmstedt) on pystynyt Mikkeliin hommaamaan. Mitään hävettävää ei tässä esimerkkilistassa todellakaan ole: Soilwork (kahdesti), System Of A Down, Killswitch Engage, Pain (alla), Therapy?, Meshuggah (kahdesti), Danko Jones, Devin Townsend Project, Sparzanza, Dark Traquillity, Volbeat, Sonic Syndicate (alla), Flogging Molly, Hardcore Superstar, Scar Symmetry (alla), Amaranthe, The Offspring

1

Pain. Kuva: Cecil/Wikimedia Commons

sonic

Sonic Syndicate. Kuva: Äppelmos/Wikimedia Commons

21

Scar Symmetry. Kuva: Markus Felix/Wikimedia Commons

Rankemman musiikin lisäksi Jurassic Rock on kunnostautunut/syyllistynyt (mielipidekysymys, you know) erityisesti isohkojen ulkomaisten rap-nimien (Nelly, Tinie Tempah) Mikkeliin tuomisessa, ja mikäs siinä; ainakaan kyseisinä vuosina ei ole kärsitty yleisökadosta, joten nekin ovat festivaalirosterissa paikkansa lunastaneet. Itsekin fiilistelin MIKKELIN Visulahden vesisateessa De La Soulia kesällä 2013.

Se, mikä yhdistää tuota aiempaa heavy/rock-yhtye kavalkadia, ei ole Kanada. Tai no, onhan siellä Devin ja Danko, mutta kuitenkin peräti yhdeksän mainituista orkestereista tulee Ruotsista. Syyt ovat tietysti selvät: A) laatubändien määrä siellä on huima (vaikka eräs valtionpäämies nostikin mieluummin Suomen esiin) ja B) hinta. Yhä tänäkin päivänä pätee se kylmä tosiasia, että on halvempaa tuoda ulkomainen yhtye Suomeen, mikäli se joko on Ruotsista tai se esiintyy suunnilleen samana ajankohtana siellä.

Niinpä Jurassic Rockin 10-vuotisjuhlan kaikki kolme ulkomaista kiinnitystä ovat ruotsalaisia, joista The Sounds (tuttu Living in America -korvamadosta) vierailee festareilla myös jo toista kertaa. Uusi tuttavuus sen sijaan on Royal Republic, jonka garagerock asettuu omissa korvissani kategoriaan ”ihan kiva”. Kolmas onkin sitten jo ihan eri sarjaa, eli itse odotan eniten Mustaschia, jonka pääjehu, laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar, testasi omaa uskottavuuttaan ja fanien uskollisuutta Ruotsin Melodifestivalenissa kolme vuotta sitten. Mies on sanonut haaveekseen ”täydellisen kappaleen” tekemisen, mutta tuolloin vielä se ei ilmeisesti onnistunut vaikka Euroviisukarsintojen finaalipaikka heltisikin. Mainioita yritelmiä bändiltä silti löytyy ja livenä hyvinkin vakuuttavaa mellastusta.

musKuva: Cecil/Wikimedia Commons

Kotimaiset esiintyjät voikin sitten jakaa vaikkapa seuraavasti: ne, jotka ovat soittaneet suunnilleen jokaisessa Jurassicissa ja yleensä kaikkialla / ne, jotka on kiva nähdä ensimmäistä kertaa tai pitkästä aikaa Mikkelissä / erikoisuudet. Osa artisteista tosin kolkuttelee jopa näiden jokaisen karsinan portteja.

Ensin mainittuun ryhmään kuuluvat Cheek, Stam1na, Apulanta, Eläkeläiset (tuo kirja on aika hauskaa luettavaa mikäli täsmää omaan huumorintajuun), Klamydia ja JVG. Jurassic sentään suurelta osin ”välttyy” monien muiden festareiden kohtalolta, mutta kuten Anssi Mehtälä kolumnissaan (linkki ensimmäisessä kappaleessa) mainitsee, ainoastaan typerys jättäisi tällaisia Cheekin ja JVG:n tapaisia myyviä artisteja ottamatta kun kerran tarjotaan.

Stam1na on esiintynyt jokaisessa Jurassic Rockissa, usein erikoisshow’n kera, ja mm. kosinut kosketinsoittajaansa liittymään bändin täysjäseneksi kesken esityksen. Tänäkin vuonna bändi on luvannut jotain erityistä, onhan tämä siis myös heille kymmenes esiintyminen festivaalilla. Onhan se mielenkiinoista, että niin kovia tekijämiehiä kuin ovatkin, Lemin uroot kutsutaan joka kesä veivaamaan kimuranttia mättöään melkein tapahtumaan kuin tapahtumaan ympäri Suomen. Ja levythän napsahtelevat järjestään listaykkösiksi. Ja tähän hieman suomalaista mieskomeutta, Antti ”Hyrde” Hyyrynen / Stam1na:

sta

Kuva: Matias M./Wikimedia Commons

Turmion Kätilöt jakaa tasaisesti mielipiteet puolesta ja vastaan, mutta vankka on suosio yhtyeellä. Bändi EI löydy wikipediasta ”hyvän maun” kohdalta, joten huumorintaju kannattaa ottaa Kenkäveroon elokuussa mukaan. Kuopion häslääjistä löytyy myös (foodi-)kirja, ihan ravitsemusterapeutin asiantuntijalausunnoilla ryyditettynä. Kirjan antia on mm. se, että pelkkä alkoholi ei pidä yhtyettä tiellä, vettä pitäisi myös muistaa juoda reilusti. Niinpä Turmion Kätilöt lanseerasi oman Pimeyden Morsian-oluen (huom! video ilman ääntä: –S-, äänten kera: –K-16-). Ja komeutta sitä kai on tässäkin:

tur

Kuva: Cecil/Wikimedia Commons

Lost Society tuo thrashin hurmaa tämän kesän rokkiin. Jyväskyläläisten parikymppisten liuhulettien kopla on ehtinyt tehdä jo kolme albumia, kiertää Eurooppaa mm. Children Of Bodomin ja Exoduksen kanssa, ja koko hommahan sai lentävän lähdön vuonna 2012 Global Battle of the Bands-kisasta, jonka ansiosta tuli levytyssoppari Nuclear Blastille. Ja yhtiöhän ei ole sieltä turhimmasta saati pienimmästä päästä. Lisää äijiä kehiin:

lost

Kuva: Cecil/Wikimedia Commons

Kahdeksan vuoden levytystauon keväällä katkaissut Diablo on itselleni tämän kesän mielenkiintoisin vieras Jurassicissa. Vaikka kyseessä on modernia metallia soittava, alun perin Pohjanmaalta ponnistava yhtye, miehet ovat kunnostautuneet muillakin aloilla. Basisti Aadolf tunnetaan demoarvosteluistaan omilla kotisivuillaan ja Inferno-lehdessä sekä kolumneistaan ja muista teksteistään siellä sun täällä. Bändin laulaja-kitaristi Rainer Nygård puolestaan on toiminut laulutuottajana useille yhtyeille, esimerkkinä mm. Raskasta joulua-rykmentistä tutun Antony Parviaisen aiempi orkesteri Machine Men. Sikäli hassua, koska itse mighty Bruce Dickinson (tuttu laulu- ja soitinyhtye Iron Maidenista, joka puolestaan on nähtävissä Hämeenlinnassa 29.6.2016, kts. edellinen kirjoitus) nosti Antonyn manttelinperijäkseen omassa radio-ohjelmassaan ja on kehunut häntä useissa lehtijutuissa yhdeksi tämän hetken parhaista laulajista, siis maailmassa. Niin, ja Rainer itsehän ei tunnetusti ole mikään kultakurkku, sen sijaan äijäily ja räyhä lähtevät ilman sen kummempaa puristusta, mutta niinhän se on; älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon. Tai jotain.

Erikoisuuksia tämän vuoden Jurassicissa on varsinaisesti kaksi: Mikkeli Rock n’ Roll All Stars (tästedes MRNRAS, ei JAKSA kirjoittaa joka kerran koko litaniaa J) sekä Stand up Jurassic: Ilari Johansson, Zaani & Jari Sinkkonen.

MRNRAS koostuu neljästä Mikkeli-kytköksellisestä miekkosesta ja taustabändistä, ja ohjelmisto on rock-covereita. Otavasta lähtöisin oleva Mikko Herranen on nelikon tunnetuin jäsen, ja mies on soolotuotannon ohella toiminut omassa Rust-yhtyeessään, rumpalina Velcrassa, levytuottajana ja lisäksi vierailijana monissa cover-viritelmissä. Ali Elkharam menestyi vuonna 2011 Idolsissa (toimii nykyään Radio Mikkelin toimittajana) ja Tommi Ripatti puolestaan viime keväänä Grillikuumeessa, ja tämä jälkimmäinenkin siis riittää meriitiksi MRNRAS:iin pääsyyn. Neljäs lenkki kvartetissa on Tommi Liukkonen, jonka oma bändi Pure Poetry on myös festarin ohjelmistossa.

Stand up on Jurassicissa tuttua jo parilta aiemmalta kesältä, mutta tänä kesänä mausteensa tuo Kotiteollisuudesta tutun rumpali-Sinkkosen jalkautuminen rumpupallilta lavan etuosaan. Mielenkiinnolla odotan, toivottavasti ei tarvitse myötähävetä. Muut koomikot ovat Ilari Johansson ja Zaani. Mutta missäs ne naiskoomikot sillon luuraa kun nauraa tekköö mieli… (vapaasti mukaeltu vanhasta kivennapalaisesta laulusta, huom! –K18-).

Erikoisuudeksi tämän kesän tarjonnassa voidaan varmaan laskea myös Hevisaurus. Jurassicissa ei varsinaisesti ole aiemmin ollut lapsille orkesteritarjontaa, joten nyt tulee kokeiltua tämäkin. Toivotaan, ettei homma mene perusfestarikävijöiltä läskiksi, eli annettaisiin niiden lasten nauttia esityksestä ja säästetään se (mahdollinen) örvellys sinne aikuisten joukkoon. Nimensä puolestahan bändin mukanaolo on itsestäänselvyys, mutta saa nähdä kuinka liskot uppoavat yleisöön. Ja näkyykö niitä sitten joillekin vielä sunnuntain-maanantain välisenä yönä (tirsk)…

hevi

Kuva: Albval/Wikimedia Commons

Ja vielä Jurassic Piknik; hyvin on tämäkin tapahtuma väkeä vetänyt, ja nyt kolmantena vuonna mukana ovat Jean S. vahvistettuna Meiju Suvaksella ja Einillä, Menneisyyden Vangit sekä Mäntyharjun lahja iskelmälle, Kake Randelin. Vaikka tapahtuma on erotettu varsinaisesta festivaalista, ja ainakin esiintyjien perusteella suunnattu aikuisempaan makuun, myös nuoret aikuiset ovat piknikille löytäneet ja hyvä niin.

Löytyihän tuosta 10-vuotisjuhlafestarista kuitenkin aika paljon hyvää, vaikka huhtikuisten artistijulkistusten jälkeen päällimmäisenä tunteena oli pettymys. Nyt toivotaan tietysti hyvää keliä elokuun ensimmäiselle viikonlopulle, ja sitä, ettei ainakaan mitään peruutuksia ohjelmistoon tule. Niin vahva tarjonta ei kuitenkaan ole.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ SOI SUGRI-RAP!

Suomi-Venäjä-Seura tuotti vuonna 2010 suomalais-ugrilaisen rock-kiertueen, ja tänä keväänä on suomalais-ugrilaisen rapin vuoro! Venäjällä asuvat suomalais-ugrilaiset kansat taistelevat kieltensä ja kulttuuriensa olemassaolosta. Suomi-Venäjä-Seura haluaa tukea sellaista suomalais-ugrilaisten nuorten toimintaa, joka tähtää oman kielen ja kulttuurin vahvistamiseen. Rap on nuorten kieli myös Venäjällä. Syksyllä 2015 Venäjän suomalais-ugrilaisilla alueilla julistettiin rap-kilpailu, johon osallistui kymmenen räppäriä bändeineen. Näistä Suomeen valittiin neljä: karjalainen Ondrei, marilainen Denis, komilainen Andrei sekä monipuolista folk-musiikkia ja räppiä esittävä naisryhmä OYME.

Räppärit kiertävät ympäri Suomea seuraavilla paikkakunnilla: Mikkeli, Kuopio, Iisalmi, Ii, Kemi, Jämsä, Lahti, Tampere, Helsinki, Espoo ja Turku. Koulukeikoilla heitä pääsevät kuulemaan sadat suomalaisnuoret, ja joillakin paikkakunnilla pidetään kaikille avoimia konsertteja.

9.5.2016 Mikkelissä esiintyy mordvalainen OYME seuraavissa paikoissa:
– klo 9 Kalevankankaan koulu
– klo 15 Mikkelin pääkirjasto, kaikille avoin ilmaiskonsertti!

OYMEpieni

OYME Neljän naisen muodostama mordvalainen OYME tarkoittaa ersän kielellä sielua. OYME on etnomusiikkia esittävä kokoonpano, jonka musiikillista genreä on soviteltu niin maailmanmusiikin, taiderockin kuin myös elektronisen folkin raameihin. Vauhdikkaalla OYME-kollektiivilla on kansainvälistä mainetta monilta ulkomaalaisilta festivaaleilta niin Unkarista, Virosta kuin Ukrainastakin. Tämä on heidän ensivierailunsa Suomeen. Katso video.

Lisätietoja:
Tiina Ynnilä
projektikoordinaattori, Suomi-Venäjä-Seuran Itä-Suomen piiri, Kuopio
0400-640 526, tiina.ynnila@venajaseura.com

Rantakylä tanssii ja soi, osa 2

Lumi alkaa olla muisto vain, joten katse kääntyy vääjäämättä kesään (kevät on vain ylimenokausi, jolloin tekstiviestipalstoilla valitetaan koirankakasta ja harjaamattomista kevyen liikenteen väylistä). Jurassic Rockia ruodin seuraavalla kerralla, sillä esiintyjiä julkistetaan keskiviikkona 13.4. ja täytyy myöntää että omat odotukseni ovat korkealla. Tätä ennen ajattelin nostaa esiin muutaman rokin veteraanin, jotka saapuvat kesäämme ilahduttamaan / vihastuttamaan (tarpeeton yliviivataan) kuulijoita.

Iron Maiden

iron

Maassamme harvinainen vieras , Iron Maiden, esiintyy Hämeenlinnassa Kantolan tapahtumapuistossa 29.6.2016. Kuten niin monilla veteraaneilla, myös Iron Maidenilla keikkasetti koostuu pääasiassa uran alkupään jo klassikon asemaan kohotetuista kappaleista, mutta uuden The book of souls –levyn kappaleita on maailmankiertueen alkupään keikoilla kuultu mielestäni yllättävänkin monta. Bändi matkustaa mahdollisuuksien mukaan omalla Ed Force One -lentokoneellaan, jonka puikoissa häärii yhtyeen laulaja Bruce Dickinson. Kone on Boeing 747-400 –mallia, joten aivan pienille kentille sitä on turha tarjota. Suomella ja Iron Maidenilla on aina ollut erityislaatuinen suhde; bändi esiintyy Suomessa jokaisella maailmankiertueellaan, useilla (ja niitä ON useita) yhtyeen live-levyillä löytyy Suomen keikoilta nauhoitettuja kappaleita, Iron Maidenin suomalaiseen Rautaneito-fanclubiin kuuluu tuhansia jäseniä ja bändistä on julkaistu suomalaisen fanin toimesta kirjakin. Tämänkertaisella keikalla lämppäreinä toimivat Maidenin basistin Steve Harrisin pojan yhtye The Raven age sekä Ruotsista Sabaton ja Amon Amarth. Up the Irons!

Whitesnake 

white

Myöskään korskean David Coverdalen johtama Valkokäärme ei ole ollut viime vuosikymmenen aikana aivan outo näky Suomessa. Vuonna 1978 perustetun yhtyeen kultakausi sijoittuu 1980-luvun glam/hair metal –aikaan, mutta tosiasia on, että bändin juuret ovat blues rockissa, hyvänä esimerkkinä alkuaikojen livealbumi Live… in the heart of the city. Coverdale on niitä laulajia, joiden ääni ei ihan ole kestänyt menossa mukana, mutta toisaalta bändin polkaistessa hittikavalkadinsa käyntiin yleisö pitkälti hoitaa hoilaamisen. Tällä kertaa lisämausteen keikkaan tuovat Deep Purplen kappaleet, joita versioidaan paitsi lavalla, myös viimevuotisella The purple albumilla. Coverdalen urahan sai aikoinaan vuonna 1973 räjähtävän lähdön, kun hän hyppäsi Purplesta fudut saaneen / omasta vapaasta tahdostaan lähteneen Ian Gillanin saappaisiin ja lauloi yhtyeen kolmella seuraavalla albumilla. Nyt 40 vuotta myöhemmin hän halusi siis palata noihin vuosiin coveroimalla itseään J. Whitesnaken kokoonpano on vaihdellut alusta saakka, eikä ensi kesän miehityskään kai ihan saletti vielä ole. Se on kuitenkin varmaa, että itse rokkikukko David johtaa joukkojaan, kuinka ollakaan, Kuopion Rockcock -festarilla (rockcock = rokkikukko, ihan sama vaikka joku väittäisi mitä tahansa muuta, kirj. huom.). Jos et pääse paikalle, vuoden 1984 live voi lievittää harmitusta.

Scorpions 

scorp

Saksalainen (alun perin länsisaksalainen) Scorpions, tai ”The” Scorpions, kuten mainiossa Kummeli-sketsissä aikoinaan painotettiin, ilmoitti toimintansa loppuvan vuonna 2010 viimeisen albumin ja sitä seuraavan kiertueen myötä. Hyvin meni. Itse asiassa niin hyvin, että tuo kiertue jatkuu edelleen ja siinä sivussa on tupsahtanut kaksi levyä lisää. En valita, paitsi siitä, että oikeasti hyvä rock/heavybändi tuntuu ottavan vastaan minkä tahansa keikkatarjouksen. Tänä kesänä ei kuitenkaan esiinnytä Tuurin Miljoonarockissa vaan nyt saavat osansa Kaarina ja Nilsiä heinäkuussa. Scorpionsin ura kattaa n. 20 studioalbumia vuodesta 1972 lähtien, joten materiaalista ei heilläkään ole pulaa. Oma suosikkini bändiltä on Lovedrive, vaikka 70-luvun levyissäkin on potkua. Vanhempia kappaleita löytyy esim. kokoelmalta Best of Scorpions. Speedy’s coming! Harmi ettei Herman Ze German ole enää kannuissa.

Neil Young

neiul

Neil Young saapuu ainoana esitellyistä artisteista konsertoimaan sisätiloihin, mikä on näppärää ajatellen parin aiemman kesän kelejä. Hartwall-areenassa 3.7. esiintyvää kanadalaista Youngia on tituleerattu mm. Grungen kummisedäksi, joka ilmeisesti johtui siitä, että hän tykkää käyttää flanellipaitoja, sillä musiikillisesti hänellä ei ole vaikkapa Alice In Chainsin tai Soundgardenin kanssa juurikaan yhtäläisyyksiä. No, sen lisäksi että kaikki esittävät rock-musiikkia, yksi linkki seattlelaisiin löytyy; Kurt Cobainin itsemurhaviestin ”It’s better to burn out than fade away” –lainaus Youngin Hey hey my my (into the black) –kappaleesta. Neil Young nousi kuuluisuuteen 1960-luvulla Buffalo Springfieldin jäsenenä ja sooloura on jatkunut hyvinkin aktiivisena vuodesta 1969 tähän päivään.  Myös Young on konsertoinut Suomessa useamman kerran eri kokoonpanojen kanssa. Tällä kertaa taustabändinä on Promise of The Real, jossa musisoi kaksin kappalein country-suuruus Willie Nelsonin poikia.

Edellä esittelemiini tapahtumiin itseltäni löytyy lippu ainoastaan Iron Maidenin keikalle, mutta jos rahaa ja vapaa-aikaa riittäisi, kaikki olisivat varmasti hintansa väärtejä. Ja onhan noita kesävieraita muitakin; Rammstein, Deep Purple, Ghost… No, joka tapauksessa seuraavassa blogitekstissä otan työn alle kotifestarimme Jurassicin, eiköhän sinnekin jotain mielenkiintoista esiintyjää riitä.

Ari

Rantakylän kirjasto

Näe ja tunne rakkaus musiikkiin Saimaa Blues -valokuvanäyttelyssä

”Musiikin luonti on tunteiden kokoamista nuoteista ääneksi. Näyttelyn kuvat on valittu kuvaamaan tuota tunnetta. Näe ja tunne rakkaus musiikkiin.”

Tunne on sana, jolla Tommi Kirvesniemi kuvailee Mikkelin kaupunginkirjaston pääkirjastossa maanantaina avautunutta valokuvanäyttelyään. Näyttelyssä on esillä parikymmentä Kirvesniemen Saimaa Blues -festivaaleilta vuosien varrella ottamaa valokuvaa. Saimaa Bluesin hovikuvaajaksi hän päätyi aikanaan tapahtuman tuottajana työskentelevän ystävänsä kautta. Vaikka Kirvesniemi kuunteleekin itse pääosin raskaampaa musiikkiosastoa, myöntää hän olevansa myös bluesin ystävä ja sen olevan hänelle tietynlaista ajattelumusiikkia. ”Bluesmusiikki on kaiken musiikin alku ja loppu. Blues on tunteiden tallentamista. Valokuvaajana koitan itse etsiä ne kulmat, joista se tunne välittyy yleisölle” Kirvesniemi kuvailee.

Kirvesniemi on itseoppinut valokuvaaja, jonka innostus kuvaamiseen lähti alun perin liikkeelle hänen hankittuaan ensin videokameran, mikä sitten vuonna 2012 vaihtui järjestelmäkameralla kuvaamiseen. Lempikuvauskohde Tommi Kirvesniemelle on selvä, ja se on nimenomaan musiikkikeikat. Tilanne, jossa on jatkuvasti liikettä ja vaihtuvia valoja, luulisi olevan valokuvaajalle kaikista hankalin ja epämieluisin paikka kuvata, mutta Kirvesniemelle juuri se on kaikista luonnollisin. Nimenomaan haasteellisuus onkin kuulemma se, mikä Kirvesniemeä keikkakuvaamisessa viehättää.

Kysyttäessä kenen kuvia Kirvesniemi itse ihailee, mainitsee hän valokuvaaja Lars Johnsonin, jolta hän on saanut jopa neuvoja valokuvaamiseen liittyvissä asioissa. ”Siinä on hyvä jätkä”, Kirvesniemi toteaa. Toinen hyvä mentori Kirvesniemelle on ollut Nikita Tikka, joka myös on tarpeen tullen auttanut kuvaajaa mäessä.

Vastausta siihen, mikä on ollut Tommi Kirvesniemen oma tähtihetki valokuvaajana, ei tarvitse kauaa miettiä. Viime kesänä hänelle avautui mahdollisuus kuvata Def Leppardin esiintyminen Radio Cityn South Park -festivaaleilla ja sitä hän kuvailee kahdella sanalla; tajuton keikka.

Mieleenpainuvin Saimaa Blues valokuvausmuisto taas on Ina Forsmanin keikka. Forsmania Kirvesniemi kehuukin upeaksi esiintyjäksi ja toteaa, että toista samanlaista artistia ei ole. Ina Forsmanista otetun kuvan Tommi Kirvesniemi nostaakin myös yhdeksi omaksi henkilökohtaiseksi suosikikseen Saimaa Blues -valokuvanäyttelystä.

tommi_kirvesniemi2

 

Saimaa Blues – valokuvanäyttely on nähtävissä Mikkelin kaupunginkirjaston pääkirjaston yläaulassa 24.3.2016 saakka.

Teksti ja kuva: kulttuurituottajaopiskelija Maija