Entä jos vinkkaisin aivan vääriä kirjoja?

Musta kissa

Kirjastonhoitajana olen pohtinut seuraavaa asiaa. Kaikki kirjavinkkaajat, jotka suosittelevat aineistoa kirjaston käyttäjille, tuntuvat olevan aina niin pirteitä ja ammattitaitoisia. He mielellään kertovat onnistumisistaan – siitä, kuinka saivat jonkun ihmisen ilahtumaan ja löytämään ennestään tuntemattoman helmen kirjaston valtavan aineiston joukosta.

Mutta entä jos ketään ei vain kiinnosta ne kirjat, joita suosittelen? Joskus on niin, että itse mieluusti suosittelisin sellaisia kirjoja, jotka eivät nimenomaan kiinnosta ketään. Eikö se osittain olisi myös vinkkauksen tarkoitus?

Minä oikeasti mietin, pitäisikö vinkata sellaisia kirjoja, joita kohtaan lukijat tuntevat piilevää vastenmielisyyttä ja jopa inhoa kirjan näkiessään.

Onhan varmasti niinkin, että kirjastohoitajan tehtävä ei ole vain esitellä kirjoja, joista lukija valmiiksi tykkää. Kirjallisuuden tehtävä kun voi parhaimmillaan olla paljon laajempi. Kirjallisuus ja taide herättelee ja puhuttelee, ravistelee ja ärsyttää.

Ainakin minulle oli hyvä lukea koulussa sellaisia kirjoja, jotka vain piti lukea. Sellaisiin kirjoihin ei välttämättä muuten olisi ollenkaan tarttunut. Jos lukee vain sellaisia kirjoja, joita muutenkin haluaisi lukea, on vaarana että urautuu henkisesti.

En tarkoita, että pitäisi suositella mitään ylettömän väkivaltaista tai muuten päälle käyvällä tavalla järkyttävää aineistoa. Tärkeää olisi vain saada lukija tarttumaan sellaiseen kirjaan, johon hän ei halua tutustua vain ennakkoluulojensa takia.

Kirjoista ja kaikesta kulttuurista voi olla eri mieltä ja kaiken voi ironisoida ja karnevalisoida, mutta monenlaiselle aineistolle kannattaa antaa mahdollisuus. Siksi minä olen jäänyt pohtimaan sitä, miten kirjavinkkaajan onnistumisen oikeastaan voi määritellä.

Eikö onnistumiseksi voisi pikemminkin laskea sen, että lukija palaa vihaisena tiskille ja haukkuu vinkatun kirjan pataluhaksi? Eikö se merkitse, että olisin onnistunut jossain, kun kirja selvästi herättää tunteita ja saa lukijan vakuuttuneemmaksi kirjamaustaan ja elämänarvoistaan – tai sitten alitajuisesti valmiimmaksi epäilemään niitä tai monta muuta asiaa?

Siksi minua kutkuttaa suositella myös kirjoja, jotka ovat myös hieman epäilyttäviä, sen lisäksi että ne ovat hyviä. Lukijahan luonnostaan saattaa suhtautua penseästi juuri sellaisiin teoksiin.

Huonoja kirjoja en toki mielellään suosittele, sitä en tarkoita. Mutta hyvien kirjojen hyvyys voi olla sitäkin, että ne jakavat mielipiteitä. Siksi vinkkauksessa ei ole kyse vain siitä, onko joku kirja hyvä tai ei noin keskimääräisesti.

Kirjastonhoitajat kutsuvat aineiston ”pitkäksi hännäksi” sellaisten kirjojen joukkoa, joista on vähän kappaleita ja joka on epäsuosittua. Häntä se on siksi, koska se tulee suositumman aineiston perässä, ja pitkä siksi, koska kokoelma on niin laaja. Eihän kovin moni kirja voi olla suosittu samaan aikaan.

Hyviä kirjoja löytyy siis valtavasti juuri tuosta pitkästä hännästä. Sitä tärkeämmäksi tulee se, että aidosti hyvät ja tärkeät kirjat eivät unohdu hyllyyn. Eihän se haittaa, että joku tietty kirja ei suurinta osaa ihmisistä kiinnosta. Ei se ole tarkoituskaan.

Mutta aina joku innostuu tai vähintäänkin hermostuu, ja se on sentään jo hienoa. Ei ole mikään klisee, että yksi kirja voi muuttaa koko ihmisen elämän. Runoja tai lasten kuvakirjoja, ihan sama.

Siksi on mielestäni riittämätöntä vinkata vain sellaisia kirjoja, joista jo ennestään tietää, että ne todennäköisesti kelpaavat lukijoille ja joista voisi päätellä, miten todennäköisesti vinkkaaminen ”onnistuu”. Tuollaiset kirjathan ovat monesti jo valmiiksi suosittuja, eivätkä ne välttämättä edes tarvitse erillistä suosittelua.

Tästäkin tekstistä saa toki olla eri mieltä. Se ei edusta tämän kirjaston kantaa, ja oikeastaan hyvä niin. Kunpahan vain pohdiskelen ja yritän jollain kierolla tavalla ajatella kirjavinkkauksen parasta, kun jonkin verran olen itsekin vinkkaillut.

Kirjavinkkausterveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

(Kuva: Poo.243, lisenssi Nimeä-EiKaupallinen-EiMuutoksia 2.0 Yleinen (CC BY-NC-ND 2.0).)

Kirjavinkki: Tuntemattoman miehen elämä

Tuntemattoman miehen elämä

Odotukseni tätä kirjaa kohtaan eivät olleet enää järin korkealla, kun olin lukenut sitä joitakin kymmeniä sivuja. Jotenkin tarina tuntui vähän tylsältä. Olenko tarpeeksi kiinnostunut katkeroituneesta keski-ikäisestä kirjailijasta, jonka elämänkriisin keskelle minut alkusivuilla heitetään?

Mutta mitä olen lukenut Andreï Makinea, hänen tyylistään on vaikea olla pitämättä – siksi kirjaan tartuinkin. Ja onneksi sivujen kuluessa kirja alkoikin lunastaa lupauksiaan.

Andreï Makine on Ranskaan emigroitunut venäläinen ja samalla tunnetuimpia ranskalaisia nykykirjailijoita. Makinen teosten Venäjä-kuvaukset kiinnittyvät kiinteästi venäläiseen klassikkokirjallisuuteen, vaikka hän kirjoittaakin ranskaksi. Ja tavallaan vuonna 2009 julkaistu Tuntemattoman miehen elämä onkin melkein uuvuttavan klassista kamaa: rakkautta, kärsimystä, elämän järjettömyyttä, yksittäisten ihmisten luovimista aikakausien ja politiikan sekamelskassa…

Aiheiden painavuutta kuitenkin keventää paikoin hyvinkin mojova ironia ja Makinen kepeä kirjoitustapa. Tekstiä on helppo seurata, vaikka se kätkee sisäänsä lopulta varsin monta päällekkäistä tarinaa.

Ei ehkä sano paljon, jos puhuu kirjasta ”koskettavana”, sillä koskettava voi olla monella tavalla. Mutta tämä kirja oli mielestäni sitä hyvin omalla tavallaan, samalla järkyttävällä ja iloisella. Se puhui sellaisesta elämästä, jota välttämättä miljoonatkaan sanat eivät tule käsitelleeksi, ja joka on tavallaan sanojen ulkopuolella.

Olenko tässä liian arvoituksellinen? Pitäisikö sanoa jotain konkreettisempaa? Kenelle voisin kirjaa suositella?

Ehkäpä voisin sanoa, että tämä kirja on haaveilijoille. Rakkaudessa ja elämässä pettyneille, siinä iloitseville tai kärsiville. Ja ehkä sellaisille tyypeille, jotka eivät itsekään ihan tiedä mihin ovat menossa, tai jotka tietävät sen täysin varmasti.

Teos on kertomus siitä, mitä yhteiskunta voi tehdä ihmiselle, ja mitä ihminen yhteiskunnalle. Se kertoo valtakunnasta nimeltä Neuvostoliitto. Neuvostovallan kauheudesta huolimatta sitä kohtaan voi tuntea nostalgiaa. Samalla esiin nousee itsevarma ja nousukasmainen uusi Venäjä, joka juhlii Pietarin kaupungin 300-vuotisjuhlia.

Kuitenkin pääosassa on yksittäinen ihminen pintaa syvemmältä ja haavoittuvana. Teos tuntuu suurennuslasintarkasti paljastavan joka sivulla jotain olennaista ihmisluonnosta. Minulle ei ainakaan tullut tunnetta latteasta ”suurten tunteiden” kliseekokoelmasta.

Kirjaa löytyy runsaasti ympäri eteläisen Savonmaan, joten saat sen lainaksesi vähällä vaivalla.

Kirjaterveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Kirjavinkki: Gomorra – mafian valtakunta

Gomorra

Roberto Savianon kirja Gomorra on taitavasti kirjoitettu ja pysäyttävä kirja mafian vallasta Etelä-Italiassa. Vuonna 2006 ilmestynyt teos on piinaavaa ja älykästä journalismia, joka ei tyydy kauhistelemaan ja tarjoamaan helppoja vaihtoehtoja.

Kirjaa lukiessa käy ilmi kuvioissa mukana olleen sisäpiiriläisen ahdistus ja tuska. Kirjan julkaiseminen oli myös aidosti vaarallinen teko. Väkisinkin sitä alkaa kirjailijan matkassa miettiä, että oho, tällaistako tämä nyt tosiaan on ollut.

Lukija joutuu itsekin pohtimaan uudelleen omaa suhdettaan vaikkapa populaarikulttuurista tuttuun mafiaestetiikkaan. Ihannoimmeko salaa tai avoimesti noita ”sankareita”? Surkuhupaisaa on se, kuinka mafiapäälliköt itsekin monesti ottavat elokuvista vaikutteita kuin päinvastoin.

Suosittelisin tätä kirjaa lukijalle, joka pohdiskelee kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta, hyvyydestä, pahuudesta, köyhyydestä ja erilaisista yhteiskuntajärjestelmistä. Ja ehkä myös haluaa tirkistellä rikollisten maailmaa lähemmin. Ainakin tulee selväksi tällaisten kysymysten moniulotteisuus, ja se kiero viekkaus jolla pahuus sekoittuu hyvyyteen.

Savianon tyyli on taiteellista ja omakohtaista, ja hänen viittauksensa ja kielikuvansa usein vaikeita. Mutta on varmasti hyvä että kirja on kirjoitettu niin kuin on: se ei ole kuivaa tieteellistä journalismia, vaikka se aiheestaan asiallisesti kertookin.

”Gomorra” on sanaleikki Camorrasta, joka on yksi tunnetuimmista mafiajärjestöistä. Mutta järjestöjä on paljon muitakin, ja näiden välisiä suhteita kirjassa myös käsitellään.

Ei suositella heikkohermoisille, mutta ei myöskään läpeensä kyynisille ihmisille. Saatavilla ympäri Etelä-Savon, käy lainaamassa!

Kirjaterveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Mielenkiintoisia ja hauskoja kirjan nimiä

Kaikki me olemme varmasti törmänneet kirjoihin, jotka hätkähdyttävät jo nimellään. Nimi voi olla osuva, mielenkiintoa herättävä tai ihan vain hullunkurinen. Esittelen tässä nimiä, joita henkilökuntamme ja itseni päähän on pälkähtänyt, ja jotka ovat jotenkin kiinnittäneet huomion.

Joskus nimet ovat absurdin mielenkiintoisia. Nimen huomattuaan lukija alkaa miettiä, että mistähän ihmeestä tässä on kyse. Ja ehkä piakkoin on sitä mieltä, että ahaa, tämähän on nokkelaa.

Joillakin kirjailijoilla voi myös olla oma persoonallinen tyylinsä kirjojen nimien keksimisessä. Esimerkkeinä vaikkapa Arto Paasilinna, Kurt Vonnegut tai Armas J. Pulla. Joskus kirjalle on parempi keksiä lyhyt nimi joka erottuu, tai sitten nimi joka erilaisuutensa ja monimutkaisuutensa ansiosta pistää silmään.

Usein hauskoilla tai mielenkiintoisilla nimillä on myös joku konteksti, ja ne saattavat olla puolittaisia lainauksia jostain. (Esim. tyyliin ”Usko, toivo ja vallankumous” tai ”Usko, toivo ja raskaus”.) Myös siinä, miten nimet käännetään eri kielille, voi säilyttää, menettää tai jopa luoda tyhjästä hauskuutta.

Mutta asiaan, tässä joitakin ehdotuksia. Kaikissa näissä hauskuus ei siis ole ideana, vaan nimen osuvuus.

 

Adams, Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy) & Terve, ja kiitos kaloista (So Long, and Thanks for All the Fish)

Bradbury, Malcolm: Eating People is Wrong (suomeksi suunnilleen: ”Ihmisten syöminen on väärin”. Ihanko totta?)

Braschi, Giannina: Yo-Yo Boing!

Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan. Oikeastaan suomennos on aikamoisen vapaa, koska tarkempi suomennos olisi suunnilleen ”Mestari ja Margarita” (Мастер и Маргарита).

Böll, Heinrich: Tohtori Murken kootut tauot (Doktor Murkes gesammeltes Schweigen)

Calvino, Italo: Paroni puussa (Il barone rampante) & Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato)

Campbell, Jen: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa (Weird Things Customers Say in Bookshops)

Dick. Philip K.: Do Androids Dream of Electric Sheep? (Suomennettu melko tylsästi Palkkionmetsästäjä. Tarkempi suomennos olisi suunnilleen ”Uneksivatko androidit sähkölampaista?”)

Finstad, Minna: Onneks tänne saa tulla kännissä – tarinoita ammattikoulusta

García Marquez, Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad)

Hagelberg, Matti: Herra Matti Hagelbergin läskimooses & Tohtori Matti Hagelbergin läskimooses. (Sarjakuvasarja, jonka sarjoilla on monia mielenkiintoisia alaotsikoita, kuten ”Marsin mesimailla” tai ”Höpönpöppöä”.)

Marsin mesimailla

Hagerfors, Lennart: Kongolainen joka nauroi (Kongolesen som skrattade)

Hoffman, Abbie: Varasta tämä kirja (Steal This Book)

Hytönen, Koponen ym.: Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo – Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa. (Tälle tietokirjalle on annettu omaperäisesti Armas J. Pulla –vaikutteinen kirjannimi.)

Issakainen, Sakari: Paratiisissa ei soi Paganini

Jonasson, Jonas: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann)

Kanala, Sari: Mutavelliä ja lummesoppaa – metsäloruja

Lahtela, Markku: Se

Leikola; Anto: Sammakoiden nahkea todellisuus – esseitä tieteestä, luonnosta ja kulttuurista

Lewycka, Marina: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (A Short History of Tractors in Ukrainian)

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

Loe, Erlend: L (Kirjan nimi on alkuperäiskielellä eli norjaksi sama, mikä ei varmaan ole yllättävää.)

Lorenz, Theo Nicole: Dinosaurs with Jobs (Suomeksi suunnilleen: ”Työssäkäyvät dinosaurukset”. Tämä on itse asiassa värityskirja.)

Dinosaurs with Jobs

Nesser, Håkan: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö)

Niemi, Mikael: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Nieminen, Kai: Lopullinen totuus. Kaikesta (Huom. siinä on piste välissä! Tehostaa sanomaa kieltämättä.)

Nissinen, Jyrki: Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät & Nuolee kuin eläin sipsiä

Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen

Paasilinna, Arto: Elävänä omissa hautajaisissa & Hurmaava joukkoitsemurha & Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija

Paretskoi, Jyri: Nimetön

Peltonen, Juhani: Islanninhevosia, rakkaani: Väliinpudonneitten proosaa & Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä & Pitkää, omalaatuista rykimistä

Islanninhevosia rakkaani

Puertolas, Romain: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (L’ extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikéa)

Pulla, Armas J.: ”Jees, leskiyli-insinöörskä!” sanoi vääpeli Ryhmy & Lentävä lautanen sieppasi pojat. (Jälkimmäinen on muuten erinomainen nimi avaruusaiheiselle nuorisoromaanille.)

Rimminen, Mikko: Hippa. Suomenkielinen nimi ei ole oikeastaan edes niin hauska verrattuna saksankielisen käännöksen nimeen, joka kuuluu ”Als ich aufwachte, war so sehr Montag, dass es wehtat” (suunnilleen ”Kun heräsin, se oli niin maanantaita, että satutti”).

Siaudeau, Guillaume: Tartes aux pommes et fin du monde (suomeksi suunnilleen ”Omenapiirakat ja maailmanloppu”)

Skiftesvik, Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Vitale, Joe: Nollatilassa:  ihmeitä ho’oponoponon avulla (At Zero: The Quest for Miracles Through Ho’oponopono)

Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five) & If This Isn’t Nice, What Is?: Advice to the Young (suomeksi suunnilleen: “Jos tämä ei ole kivaa, mikä sitten on?: Neuvoja nuorille”)

 

Jos sinun mielestäsi nämä eivät oikeastaan ole hauskoja tai edes mielenkiintoisia, niin laita vaikka tuohon alle kommenttia. Siten saamme lisää iloa työpaikan kahvihuoneeseen. (Ikään kuin sitä iloa ei muutenkin olisi tarpeeksi, mutta se on toinen juttu…)

Talvisin kirjaterveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Kirjavinkki: Ahistunu Pupu 2 – Elämä on mut siihen tottuu

Ahistunu pupu 2

Kris Keräsen Ahistunu Pupu on virkistävä uusi sarjakuvatuttavuus. Yksinkertaisilta näyttävät stripit ovat synkkiä, mutta lämminhenkisesti ja hyvällä maulla toteutettuja. Samalla ne ovat yllättävän hauskoja.

Sankarinamme on pupu, joka on elämää pelkäävä, yksinäinen ja saamaton introvertti. Nykyään varmaan sanottaisiin että syrjäytynyt. Tämä lähtöasetelma tuo kuitenkin paljon samaistumismahdollisuuksia myös ns. tavallisille ihmisille (jos nyt tavallisia ihmisiä edes on olemassa). Tai no, ainakin itse introverttina pystyn samaistumaan moneen asiaan.

Ainakin minusta on suorastaan ihailtavaa, millä tavalla sarjakuva ei vajoa synkkyyteensä, vaikka se käsittelee niin karuja ja koskettavia aiheita. Se tuntuu melko keveältä, vaikka juttuja kantaa pitkälti teksti eivätkä kuvat (välillä varmaan liikaakin). Taso on myös mielestäni noussut jonkin verran ykkösalbumista ja piirrosjälki tuntuu sujuvammalta. Vielä on toki varaa kehittyä.

Ahistuneen Pupun vahvuus on myös sen syvyydessä. Tämä ei ole pelkkää sanaleikittelyä tai sysimustalla huumorilla höystettyä elämäntuskaa.

Ajoittaiset sivuhenkilöt eivät ole oikein vielä kehittyneet kovin kiinnostaviksi, ja ne tuntuvat aika irrallisilta. Tai ehkä ne eivät vain pääse esille niin usein, kun Pupu on niin hallitseva (ja itsekäs) hahmo. Pupu kaipaa kovasti rakkautta, mutta ei uskalla ottaa askelia sitä kohti. Vähän kuin Jaska Jokunen.

Netistä (https://fi-fi.facebook.com/AhistunuPupu/) kirjamuotoon ponnistanut Ahistunu Pupu uponnee etenkin nuoriin aikuisiin ja tavoittaa varmasti jotain 2000-luvulla aikuistuneiden sukupolvikokemuksesta mukavan itseironisella tavalla. Mutta sitä voi silti suositella melkein kaikille.

Ahistunu Pupu kakkosta (Elämä on mut siihen tottuu) löytyy monesta eri Lumme-kirjastosta, samoin ykkösalbumiakin.

Sarjakuvaterveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Kirjavinkki: Sivistys 2017

Sivistys 2017

Itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi on hyvä lukea kaikenlaisia kirjoja. Juhlavuonna ovat ajankohtaisia ja kiinnostavia myös sellaiset teokset ja tutkimukset, jotka ovat joskus menneisyydessä visioineet tulevaisuuden Suomea. Ja etenkin Suomea vuonna 2017.

Yksi tällainen kiinnostava kirja on vuonna 1994 ilmestynyt artikkelikokoelma ”Sivistys 2017”. Siinä käsitellään sivistysnäkökulmasta monia suomalaisen yhteiskunnan alueita. Lukija saa käsityksen Suomi-nimisen sivistysvaltion uhkista, mahdollisuuksista ja haasteista. Äänessä on toistakymmentä eri alojen asiantuntijaa ja tutkijaa.

Jotkut kohdat kirjasta ovat lähinnä hauskoja ja jopa vanhentuneita (esim. eräät teknologiaa käsittelevät osat), mutta pääosin puheenvuorot ovat tiukkaa asiaa. Teksti on toki melkoisen tieteellistä ja teoreettista. Se on paikoin liian kuivaa luettavaksi pelkästään huvin vuoksi, vaikka siinä hupaisia kohtia onkin.

”Sivistys 2017” on kiinnostava aikamatka 23 vuoden taakse. Kirjan sivuilla piirtyy samalla kuva 90-luvun alun lama-Suomesta, jota on mielenkiintoista verrata viime vuosien taantuma-Suomeen. Jotkut asiat ovat pysyneet samana. Yllättävän moni asia on myös muuttunut, ja monet siten kuin kirjassa on hahmoteltu.

Eräässä taulukossa (joka on peräisin ”Sivistys-Suomi 2010” -nimisestä raportista) on tehty tulevaisuuden vaikutusarviointia ja annettu todennäköisyyksiä erilaisille ”kehitysaalloille”. Vaikkapa Venäjän elpymiselle on annettu 60 prosentin todennäköisyys, kuntarakenteen keskittymiselle 50 ja metsäteollisuuden romahtamiselle 20 prosenttia. Humanismin nousuun taas luotetaan 70 prosentin verran!

Taloudesta ja poliittisista muutoksista puhutaan kirjassa paljon. Osuvia huomioita saavat mm. kulttuuri-instituutioiden muutos, populismin nousu, pakolaisuus ja monikulttuurisuus, media ja elitismi, älymystön luonne, tietotekniikka, tiedonkulutuksen tavat, työelämän muutokset, työttömyys ja ilmastonmuutos. Teemat ovat kiinnostavia, ja ne kuvaavat sivistystä sanan laajassa merkityksessä.

Internetin, älypuhelimien tai tavallistenkaan puhelimien merkitystä ei 90-luvun alussa vielä voitu ymmärtää, mutta paljon oli silloinkin jo idullaan. Esim. kirjassa puhutaan ”taskupuhelimen” kuulumisesta ”mielipiteitä jakaviin uusiin tuotteisiin”. Ja sivulla 171 pohdiskellaan enteellisesti näin:

Tietoverkot tuovat kotiin myös monia muita palveluita. Jo mainittu kirjasto on vain yksi esimerkki, kuvapuhelin olkoon toinen. Jo kymmenkunta vuotta on puhuttu kodin tietokeskuksesta, jonka kautta tieto kulkisi molempiin suuntiin. Voi olla, että yleiskäyttöisen yhden tietokeskuksen sijaan haluamme sittenkin joukon erikoistuneita ruutuja, esimerkiksi kodin työkeskuksen, viihdekeskuksen ja jokaiselle henkilökohtaisen mukana liikkuvan kommunikaatiokeskuksen.

Suosittelen kirjaa sellaisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista aiheista ja joita kiinnostaa Suomi ja suomalainen yhteiskunta laajasti. Teoksen pohdiskeleva tyyli tempaisi ainakin minut mukaansa.

Kirjaa voi lukea myös pilke silmäkulmassa ”paluu tulevaisuuteen” -henkisesti, koska se on juuri nyt ajankohtainen. Tai sitä voi lukea erimielisenä ja vastahankaan, jos haluaa, sillä se sivuaa niin vahvasti politiikkaa – sitä, millaista Suomea halutaan rakentaa.

Sivujakin on alle 300, eli ei liikaa. Kirjaa löytyy ympäri laajan Lumme-verkostomme, joten ei kun vain ylös, ulos ja kirjastoon.

Kirjaterveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Sukellus erään kirjastonhoitajan kesään

topi mullo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo, Reuna 2015

Topi Mullo saa Saarelta, merenrannalla sijaitsevasta pienestä kirjastosta viiden viikon pestin kirjastonhoitajan kesälomansijaisena. Lomaileva vakituinen kirjastonhoitaja Pauliina on jättänyt Topille kirjallisia ohjeita ennakoiden tulevia kiperiä tilanteita. Kuinka nuori Topi selviää vakinaisesta, tapoihinsa jämähtäneestä asiakaskunnasta lyhyemmällä asiakaspalvelukokemuksellaan ja vähäisimmillä ikävuosillaan?

Sortuisi vielä kesätyöntekijän niskaan koko roska. Tyly loppu kirjastoihmiselle. Topi kuoli saappaat jalassa ja kirja kädessään, sanoisivat kollegat kauniissa muistopuheissaan. Joku niiskaisisi. Kirjastolehden takakannessa lyhyt kirjoitus elämän rajallisuudesta ja taiteen ja kirjallisuuden ikuisuudellisista arvoituksista. Elämä lyhyt, Topi keskimittainen. Kengät jalassa.”

Kerronta oli alusta alkaen mukaansa tempaavaa, sarkastisesti arkirealismia hyvin kuvaavaa ja tämä sai myös keski-ikäisen naislukijan mielikuvituksen väliin makustelemaan elämää 25-vuotiaan Topin ajatuksin. Höysteenä mustaa huumoria ja kepeästi romantiikkaa sitä kaipaaville.

Tässäpä oiva ja herkullinen kesänmakuinen välipala luettavaksi näin syksyn tullen.

Saatavana myös e-kirjana:  https://www.ellibslibrary.com/fi/book/978-952-7028-32-2

T. Ira

 

 

 

Kirjavinkki – Hän sanoi nimekseen Aleia

21908922_10211805731152140_307673147_o

Hän sanoi nimekseen Aleia aloittaa Kaksoisauringot- trilogian ja on Erika Vikin esikoisromaani. Yksi kirjan päähahmoista on Corildon Ma’Bathae -niminen seleesi. Seleesit ovat monin tavoin ihmisten kaltaisia, mutta he ovat aisteiltaan ylivertaisia. He pystyvät käskemään elementtejä, kuten tuulia sekä tulta.

Toisena päähenkilönä on ihmistyttö Aleia. Hän päätyy Corildonin luokse muistinsa menettäneenä. Hän ei tiedä mistä on tulossa eikä minne on menossa. Corildon ja Aleia alkavat yhdessä selvittää syytä Aleian muistin menetykseen.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Luen erittäin harvoin suomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja tämä teos yllätti positiivisesti. Hahmot olivat mielenkiintoisia ja mielestäni oli hienoa, kun heidän taustaansa ei kerrottu heti, vaan siitä kerrottiin pieniä paloja pitkin kirjaa. Aivan kaikki ei edes selvinnyt tässä kirjassa, joten kokonaisuutta joutunee odottamaan trilogian loppuun asti. Tarina oli kerrottu mukaansatempaavasti ja jäin odottamaan seuraavaa osaa suurella mielenkiinnolla!

Tämä kirja edustaa tyypillistä fantasiakirjallisuutta. Kuinka fantasiakirjallisuus sitten määritellään? Tieteen termipankista löytyneen määritelmän mukaan fantasiakirjallisuus on yliluonnollista, sadunomaista tai tuonpuoleista käsittelevää kirjallisuutta, joka kertoo arkikokemuksen ylittävistä tapahtumista. Ominaisia piirteitä ovat erilaiset olennot, jotka voivat olla joko myyttisiä (esim. hirviöt, aaveet, vampyyrit yms.) tai täysin keksittyjä. Fantasiakirjallisuudessa liikutaan usein vaihtoehtoisessa todellisuudessa eli maailmassa, jonka kirjailija on keksinyt kirjaansa varten.

Kirjassa on olentoja ja asioita, joita ei ole olemassa tässä todellisuudessa (seleesit, fennekit, tulikukat ym.) eikä kirjan maailma ole todellinen. Erika Vik on onnistunut luomaan todentuntuisen, mutta kuitenkin epätodellisen maailman. Vaikka tiedän, että kirjassa esiintyviä paikkoja ja asioita ei ole oikeasti olemassa, voin kuvitella käveleväni siellä ja näkeväni kadun varressa tulikukkia.

Luomansa maailman tueksi Vik on tehnyt myös nettisivut. Osoitteessa https://seleesia.com/ pystyy tutustumaan tarkemmin tähän maailmaan mm. karttojen ja tarkkojen kuvausten ansiosta. Sivuilta löytyy Seuran arkistot, joissa esitellään tarkemmin esimerkiksi fennekkejä sekä sitä, kuinka seleesit pystyvät käskemään elementtejään.

Nämä nettisivut luovat lisää todentuntuisuutta tähän maailmaan, joka ei kuitenkaan ole todellinen.

Sari, Mikkelin pääkirjasto

Nostalgiansekainen matka kokeellisemman rapin maailmaan

Vihaatko rap-musiikkia? Tai jos et vihaa, vieroksutko rap-kappaleiden sanoituksia ja kypsymättömän pullistelun ja ronskeilun ilmapiiriä? Vihaatko ehkä Cheekiä ja ihmettelet epäuskoisesti, miksi mummotkin pitävät hänestä?

Et ehkä ole ainoa. Mutta en nyt oleta tässä, että inhoat hip hopia sen olemuksen vuoksi, enkä sano että sinun sitä tarvitsisi tehdä. En sano, että sinun pitäisi oppia joku hip hopin mystinen ”aito” juttu ja ruveta kuuntelemaan sitä mahdollisimman uskottavasti.

Kirjastonhoitajana ja aineistovinkkaajana työni on pikemminkin muistuttaa, että jotkut asiat voivat olla vain hyviä, ärsyttivätpä ne tai eivät tai olivatpa ne kuinka epäuskottavia tahansa. Se riittää, että ne ovat hyviä.

En voi taata, pitääkö kukaan muu sellaisesta räpistä kuin itse pidän. En pyydä anteeksi, että satun itse pitämään taiteellisemmasta räpistä. Siksi suosittelenkin sitä.

Jaarittelut sikseen: tässä muutama vaihtoehtoinen artistivinkki rapin välkkyvästä taikamaailmasta. Monet suositukset eivät ole aivan viime vuosilta, mutta miksi niiden pitäisikään? Eivät Shakespeare tai Cervanteskaan vanhene miksikään.

Huge L. Ehkä Suomen monipuolisimmalla sanavarastolla varustettu räppäri. Hugen kappaleet vilisevät kiinnostavia samplejä ja sopivassa suhteessa hyvän- ja pahantuulisuutta sekä huumoria. Luontevaa, oivaltavaa ja koskettavaa. Tuotteliaisuutensa kautta artisti monesti toistaa itseään, mutta sen voi toisaalta helposti antaa anteeksi.

MF Doom. Maskin taakse kätkeytyvä omintakeinen taituri räppää hengästyttävästi taustallaan vinksahtaneet retrobiitit. Huippukohtana voidaan pitää Madlibin kanssa julkaistua albumia Madvillainy, josta seuraava kappale on otettu. Vuonna 2004 tienoilla tämä levy oli kova juttu ja on se edelleen.

Ceebrolistics. Suomihiphopin klassikoita. Jyskytystä, eteerisyyttä, ennakkoluulotonta rajojen rikkomista. Ceebrolisticsin levyillä sanat monesti alkavat muistuttaa musiikkia ja musiikki sanoja. Säilyttää vetonsa, vaikka kuuntelisi vuosien päästä. Yhtyeen vanhoista jäsenistä RoopeK:n myöhempi tuotanto on ehkä kaikkein mielenkiintoisinta. Tämä kappale on vuodelta 2005.

Deltron 3030. Afrofuturismin perinteestä ammentava duo on saanut aikaiseksi yhden rap-historian mehevimmistä teema-albumeista. Vuonna 2000 julkaistu ja vuoteen 3030 sijoittuvan levyn äänimaisema tukee sanoituksia erinomaisesti. Arvokkaan oloista, hauskaa ja älykästä musiikkia.

Paperi T:n monet varmaan jo tuntevatkin. On ilo kuunnella musiikkia, joka on omaperäisyytensä lisäksi rehellistä ja maanläheistä. Paperi T:llä on syrjäytyneisyyteen ja ihmissuhdesotkuihin mielestäni suhteellisen kliseetön ja samalla kuolemanvakava näkökulma.

Osaa näistä artisteista löytyy meiltä, osa ei. Toki kun en itse voi sittenkään kovin paljoa kehuskella rap-tuntemuksellani, niin varmasti minulta on mennyt jotain sellaista ohi, josta olisin innostunut välittömästi ja jota olisin tässä suositellut.

Joka tapauksessa maailma on täynnä huonoa rap-musiikkia, mutta myös hyvää sellaista. Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää tarkoittavin rap-terveisin

Joni, Mikkelin pääkirjasto

Kirjaston kesätyöntekijät vinkkaavat, osa 9

rautakoe

Rautakoe (The Iron Trial)

Black, Holly ja Clare, Cassandra

Magisterium -sarjan aloittava kirja vie lukijan mukaansa Pohjois-Carolinaan, Callum Hunt -nimisen teinipojan mukaan. Callum menetti äitinsä ollessaan vauva ja hän asuu nykyään kahdestaan isänsä kanssa.

Callum saa kuitenkin kutsun Magisterium-nimisen taikakoulun pääsykokeeseen. Hänen isänsä on kuitenkin koko Callumin nuoruuden ajan yrittänyt pitää Callumia erossa taikuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Hänen on siis vain epäonnistuttava kaikissa testeissä ja elämä voi jatkua niin kuin ennenkin. Mutta kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaan…

Luin kirjan, koska kirjakauppias suositteli sitä minulle. Pidin kirjan juonesta ja kekseliäistä hahmoista. Päähenkilö Callum ei ollut paras kaikessa niin kuin fantasiakirjojen päähenkilöt tuppaavat yleensä olemaan. Kirjan miljöö oli mielenkiintoinen, sillä se oli lähempänä todellisuutta kuin yleensä.

Kirjaa lukiessa ei tule tylsää hetkeä. Kirjan maailmaan uppoutuu helposti ja juoni osaa yllättää vähän väliä. Kaiken kaikkiaan kaksikko Clare & Black ovat luoneet koukuttavan kirjasarjan, joka omasta mielestäni yltää lähes Harry Potterin tasolle.

Kesätyöntekijä