Esikoiskirjailijan mietteitä

Vuosi 2018 on minulle vähintäänkin mielenkiintoinen. Aloitin pääkirjastossa tammikuussa oppisopimuksella, lähes puolentoista vuoden harjoittelun jälkeen. Ja jos siinä ei olisi vielä tarpeeksi ohjelmaa, niin yksi pitkäaikainen unelmani toteutuu syksyllä, kun WSOY julkaisee esikoiskirjani elokuussa!

Olen aina rakastanut kirjoja, äitini luki minulle lapsuudessa, ja heti kun kykenin, aloin itse lukea ja imeydyin niin täydellisesti Aku Ankkoihin, että sain monena aamuna juosta kouluun, etten myöhästyisi (ja myöhästyinkin muutaman kerran).

Ehkä ensimmäisiä aavistuksia kohti kirjailijuutta oli, kun luin innokkaasti Pikku Vampyyri -sarjaa ja muistan kovasti selittäneeni luokkatovereilleni ruokalan jonossa, miten aion kirjoittaa tarinan jossa Rydiger saa päättää pitääkö siipensä vai tuleeko hänestä tavallinen poika.

Mainittakoon, että Rydiger on kirjasarjan nimen mukaisesti vampyyri. En enää muista, miten tuon tempun ajattelin suorittaa, siis vampyyrin muuttamisen ihmiseksi, mutta kova into minulla tuolloin oli.

Muita lapsuuden suosikkejani olivat Bertin päiväkirjat, jotka valloittivat huumorilla, uteliaisuuden tajullaan, Neiti Etsivät, Mirkka-sarja ja tietenkin Harry Potterit.

Aikaa kului ajatuksista kirjoittaa fanifiktiota Rydigeristä. Teini-ikäisenä aloin kirjoittaa ystäväni kanssa, oikeastaan sattumalta. Se oli paperilla haaveilua, eskapismia ja tapa käydä lävitse teini-iän myllerryksiä. Mutta tuolloin minuun alkoi syttyä rakkaus sanoihin ja niiden voimaan.

Erityisen voimakas lukukokemus minulle oli Laila Hirvisaaren Sonja-sarja. Ahmin noin 2500 sivua viikossa ja lumouduin Venäjän hovin kiemuroista täysin. Mikä voima sanoilla olikaan? Siitä tunteesta en ole vieläkään päässyt ylitse, vaikka olen lukenut tuhansia kirjoja, kirjoittanut ties kuinka monia käsikirjoituksien raakileita ja nyt, kun olen tässä pisteessä, että esikoisen julkaisuun on vain hieman yli 4 kuukautta, sanat valtaavat minut edelleen.

On yhä maagista uppoutua kirjaan, ihailla kirjailijan kykyä luoda uusi maailma tyhjästä, punoa se eläväksi kuviksi lukijan mielessä ja antaa tarinan elää vielä lukemisen jälkeenkin. Kenties vielä vuosienkin jälkeen. Se on hengästyttävä tunne.

Ja minä pystyn samaan, tai ainakin toivon pystyväni. On ollut upea matka punoa yksittäinen kuva tytöstä, joka kävelee kumisaappaat jalassa hiekkatietä pitkin, etäinen isä vierellään, aina kirjaksi asti.

Se, että saan olla kirjastossa töissä esikoiskirjailijavuotenani tuo aivan varmasti omat haasteensa, mutta myös suuret ilot; sain nimittäin itse tilata kirjani Lumme-kirjastoon ja kun kirja syksyllä ilmestyy ja posti kantaa sen pääkirjaston takahuoneeseen, pääsen hypistelemään sitä ensimmäisten joukossa ja laittamaan sen lainauskuntoon.

Unelma kirjan julkaisusta ei ole toteutunut sillä aikataululla kuin toivoin ja matka tähän asti on vaatinut paljon kärsivällisyyttä, pettymyksen sietoa, omien kirjoitusvirheiden tuijottamista ja takamuslihaksia, mutta nyt kun se on toteutumassa, on kaikki sen arvoista.

– Essi

AT-kansi

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s