Rantakylä tanssii ja soi, osa 6

Anthrax! Backyard Babies! Bad Religion! Ka-pow!

Yllä mainitut bändit, ainakin, olen valmistautunut näkemään tänä vuonna (Ka-pow! ei ole bändi). Ja nyt on vasta helmikuun alku.

Bad Religion

bad

Kuva: IllaZilla/Wikimedia Commons

Bad Religion oli tulevan kesän Jurassic Rockin ensimmäinen bändijulkistus, ja ainakin omassa ystäväpiirissäni (kyllä sellainen on!) esiintyjä on otettu innokkaasti vastaan. Minä myös. Tämän jenkkipunkin pioneerin olen onnistunut aiemmin kertaalleen näkemään, niinkin äskettäin kuin vuoden 1995 Provinssirockissa, jossa oli muutenkin ”ihan kiva” kattaus: Sheryl Crow, Suede, Moby, Faith No More, Danzig, jne. jne.

Bad Religion on toiminut lähes keskeytyksettä vuodesta 1979 alkaen kokoonpanon jonkin verran vaihdellessa, mutta ensimmäisestä vuoden 1982 How could hell be any worse?-albumista tähän päivään studioplättyjä on putkahtanut ulos kaikkiaan 16 kappaletta. Tähän tietysti päälle kaikki ep:t ja livelevyt. Erityisen yhtyeestä tekee (monen muun asian ohella) se, että heti alusta asti levyt ovat ilmestyneet bändin omalla Epitaph-levymerkillä. Välissä yhtye tosin joutui hieman hengähtämään julkaisemalla neljä levyä Atlanticin kautta, johon yhtenä syynä oli ruuhka omalla yhtiöllä. Sinne kun oli kertynyt mm. sellaisia uuspunk-artisteja kuin The Offspring, NoFX, Pennywise ja Rancid, jotka vuorollaan julkaisivat jopa platinamyyntiin yltäviä albumeja, menestyneimpänä tietysti The Offspring, toissa kesän Jurassic-vieraita sekin. Bad Religionin Atlantic-aikoihin osui myös bändin suurin kaupallinen menestys, vaikka kitaristi-säveltäjä Brett Gurewitz ottikin yhtyeestä muutaman vuoden aikalisän pystyäkseen hoitamaan Epitaphin asioita. Mr. Brett palasi miehistöön 2000-luvun alussa kun pahin uuspunk-villitys alkoi olla ohi, ts. Epitaphin bändien myynti alkoi tipahtaa, ts. myös Bad Religion tiputettiin Atlanticilta pudonneen levymyynnin vuoksi. Eli kun punkkareilta oli kääritty hillot, piti itse kääriä taas hihat.

Bad Religion on aidon punk-henkisesti kantaaottava orkesteri, mutta silkkaa paasausta se ei onneksi harrasta. Yhtyeen nimi (suom. Paha Uskonto) jo itsessään kritisoi uskonnon valtaa maailmassa, ja erityisen kitkerä pala se tietysti on Yhdysvaltain kristityille konservatiiveille, varsinkin yhdistettynä yllä olevassa kuvassakin näkyvään bändin tunnukseen, ristiin, jonka yli kulkee kieltoviiva. Muutoin bändin kommentoinnin kohteena on kuitenkin yleisesti nykyamerikkalainen elämäntapa lieveilmiöineen, mutta rasistit ja muut ennakkoluuloissa piehtaroijat saavat myös osansa. Jännä juttu, tuohon the American way-elämäntapaan liittyen, kuinka edelleen ajankohtaiset sanat laulaja Greg Graffin kirjoitti kappaleeseen 21st century digital boy jo vuonna 1990. Hyvä Jurassic-tiimi, a must-see!

scott

Anthraxin Scott ”Not” Ian

Kuva: Marcus Felix/Wikimedia Commons

Anthraxin tulo Suomeen varmistui jo reippaasti viime vuoden puolella, mutta jotenkin se itseltäni alkuun hautautui kaiken muun alle. Kun äskettäin katselin talvilomani ajankohtaa, tajusin että sehän alkaa samana päivänä jona Anthrax räimii Helsingissä! No, impulsiivisena (NOT!) kaverina oitis Lippupalvelun (nyk. Ticketmaster) tiskille ja piletti haltuun. Keikka kuuluu uudehkoon Black Box-keikkakonseptiin, jossa Helsingin jäähalliin tehdään klubimaiset olosuhteet siten, että istumakatsomot rajataan piiloon verhojen avulla jolloin yleisö, maksimissaan 3000 henkeä, kokonaisuudessaan kojottaa (= seisoo) lattia-alueella, tai ”jäällä”. Lava on kuitenkin halliolosuhteisiin mitoitettu, eli sedät mahtuvat heilumaan. Ja tädit, jos sellaisia bändissä sattuu olemaan. Ja hyvältä näyttää.

Anthrax liittyy tällä kiertueellaan niihin yhtyeisiin, jotka soittavat keikalla jonkin, ainakin omasta mielestään, uraauurtavan ja/tai pyöreitä vuosia täyttävän levynsä kokonaisuudessaan läpi. Tunnen ihmisiä joille tällainen ei sovi (ovat yleensä niitä joiden on pakko kuulla ne nothing-else-mattersit ja thunderstruckit yhä uudelleen ja uudelleen, ja kerran vielä pojat!), mutta itse olen ainakin tässä tapauksessa enemmän kuin mielissäni. Anthraxin tänä vuonna 30 vuotta täyttävä Among the living on vaan niin kova! Juuri kyseisen levyn kappale I am the law (kertoo sarjakuva”sankari” Judge Dreddistä) oli ensikosketukseni yhtyeeseen, ja kun sormet eivät kerrankin vapisseet Rec- ja Pause-nappuloilla Klaus Flamingin laittaessa biisin soimaan Ylen Rinnakkaisohjelman  heavy-ohjelmassa vuonna 1988 (eli vuoden verran levyn julkaisun jälkeen), sain sen äänitettyä. Ei ollut internettiä eikä taivaskanavia, ei. Kasettimankka oli, ja tuohon aikaan uusi musiikki löytyi joko näin tai kavereilta levyjä ja kasetteja lainaillen. Vuotta myöhemmin sitten napotinkin jo Hämeenlinnan Ahvenistolla järjestetyssä Giants of rock-tapahtumassa äimistelemässä yhtä neljästä suuresta thrash-legendasta. Muut ovat tietysti Metallica, Slayer ja Tommi Läntinen. Eikäkö… Megadeth!

Vaikka Anthrax on aina tunnettu huumorintajustaan ja ennakkoluulottomuudestaan (mulkaiskaahan esimerkkeinä YouTubesta I’m the man ja Public Enemyn räppäreiden kanssa tehty Bring the noise), yhtyeellä on myös vakavampi ja kantaaottava puolensa. Among the livingin yksi huippuhetki on kappale Indians, jolla yritetään tuoda esille (tuolloista) Amerikan alkuperäiskansojen huonoa kohtelua. Eipä tuokaan tilanne ole silti ihmeemmin tainnut kohentua. Yhtye, ja erityisesti perustajajäsen kitaristi Scott Ian, on myös aina ennen Yhdysvaltain presidentinvaaleja muistuttanut fanejaan äänestämisen tärkeydestä, jotta demokratia säilyisi ja olot maassa eivät ainakaan huononisi. Silti yhtyeen vuonna 1981 alkaneen uran aikana he ovat saaneet nauttia mm. niin George W. Bushin kuin nyt Donald Trumpinkin hallinnosta. Kumpaakaan päämiestä yhtye ei tietojen mukaan äänestänyt.

Among the living-levyn lisäksi bändi toki soittaa tällä kiertueella muutakin tuotantoaan, onhan studiolevyjäkin ehtinyt kertyä jo 11 kappaletta, ja lisäarvoa keikalle tuo se, että bändin kokoonpano on lead-kitaristia lukuun ottamatta sama kuin keikan teemalevyllä vuonna 1987.

Anthrax on myös saanut kärsiä nimensä ansiosta; syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen ja niiden jälkeisten säpinöiden jälkeen silloinen maailmankiertue laitettiin vuodeksi jäihin harvojen valtioiden oltua innoissaan ajatuksesta, että pernarutto (Anthrax suomeksi) saapuu maahan…

dregen

Dregen / Backyard Babies

Kuva: Blondinrikard Fröberg/Wikimedia Commons

Backyard Babies on mukana Lunta Ilosaaressa-kattauksessa, joka tykittää peräkkäisinä iltoina Kuopiossa ja Joensuussa helmikuun toisena viikonloppuna. Muut esiintyjät ovat Pariisin Kevät, Olavi Uusivirta, Disco Ensemble, Hardcore Superstar ja Danko Jones. No joo, kahden ekan kohdalla ei ehkä ”tykitys” välttämättä ole oikea luonnehdinta, mutta menköön nyt. Kun sattumalta on mahdollisuus majoittua arvokkaasti entisessä Kuopion hiippakunnan piispan asunnossa (kiitos Jaana ja Pasi!), eikä junamatkakaan Kuopioon ole ahdistavan pitkä, sinne siis!

Backyard Babies on ruotsalaisen katurokin lähettiläs, jolle ikää on kertynyt ihan kunnioitettavat 30 vuotta, tosin ensimmäinen julkaisu yhtyeeltä saatiin vasta 90-luvulla. On bändi ollut välissä telakallakin jokusen vuoden, mutta nyt tuntuu meno taas maistuvan. Oma ensikosketukseni tähän bändiin oli ihan sattumaa; joskus 90-luvun alussa Mikkeliin perustettiin Rock Cafe Huopatehdas, jossa vieraili joidenkin vuosien ajan ihan kunnon bändejä. Yksi niistä oli The 69 Eyes, aloitteleva kopla tuolloin sekin, eikä sen musisoinnissa  ollut mistään gootti-mölinästä vielä tietoakaan. Rumbasta oli tullut yhtyeestä luettua ja olihan nämä Helsingin pel… rokkarit mentävä katsastamaan. Kuusysit olivat ottaneet mukaansa lämppäriksi ruotsalaiset kaverinsa, mikä alun perin tuntui lähinnä ajanhukalta, ”turha lämppäri jotta baari saa myytyä enemmän kaljaa, blaa-blaa-lässyn-lässyn”. No, ei ollut turha. En itse asiassa edes muista the 69 Eyesistä muuta kuin että soittivat hyvin, vaikkakin ihan tajuttoman lujaa, ja että Backyard Babies soitti sen suohon. Syvälle.

suo

Suo

Kuva: Andreas Eichler/Wikimedia Commons

BB on uransa alusta asti keikkaillut Suomessa taajaan, mutta muitakin kytköksiä näillä kajalin suurkuluttajilla on kotimaahamme. Bändi on useissa haastatteluissa nostanut esiin kaksi suomalaista bändiä, joita kollektiivisesti fanittaa. Ensimmäinen, tuskin yllättävästi, on Hanoi Rocks. Toinen onkin sitten mielenkiintoisempi, nimittäin Hurriganes. Babiesin kitaristi Dregen meni jopa niin pitkälle, että yhdisti nämä kaksi esikuvaansa liittymällä Michael Monroen bändiin v. 2011 ja runnomalla Hurriganesin Get on-biisin puoliväkisin yhtyeen keikkasettiin. Dregen viihtyi Michaelin joukoissa pari vuotta kunnes oli aika kirjoittaa omaelämäkerta, tehdä soololevy ja palata alkuperäisen bändin kanssa taas lavoille, sekin uuden levyn kera. Tehokasta.

(Oikeasti toisen Lunta Ilosaaressa –esiintyjän, eli Danko Jonesin kuuluisi olla myös tämän tekstin alun bändilitaniassa, on nimittäin jokaisella kolmella kerralla nähtynä ollut vähintäänkin vakuuttava. Ongelma tällä kertaa on soittoaikataulu; jonkun aivopierun ansiosta Danko rytmiryhmineen on sijoitettu esiintyjälistan viimeiseksi, ”pääesiintyjäksi”, jolle on suotu tunnin soittoaikansa klo 01.00 – 02.00. Kiitoksii vaa oikke paljo! Taitaa olla tämä Desmond siihen aikaan piispalassa Tutumassa. Heh.)

Paljon on muitakin kiinnostavia artisteja tyrkyllä tälle vuodelle, mutta jollei rouva Fortuna muista Lotossa, Viking Lotossa, EuroJackpotissa jne. (enkö muka anna vaihtoehtoja?), melko valikoiden täytyy tilaisuuksia miettiä. Ja eihän Jurassic Rock ole julkaissut vielä kuin kaksi esiintyjää, tiedä mitä sieltäkin on vielä tulossa. Mutta tämän verran viitsi leveillä tällä kertaa, palaillaan taas musiikin merkeissä kevväämmällä.

Ari

Rantakylän kirjasto

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s