Rantakylä tanssii ja soi osa 4

Ari

Rantakylän kirjasto

Unohtui edellisestä blogikirjoituksesta allekirjoitus, joten laitoin sen tuohon heti alkuun.

Ajattelin näin ennen kesälomaa naputella vielä yhden osan tähän Lumpeenlehtien musiikkiaiheiseen osiooni, ja kun en mitään erityisen ajankohtaista keksinyt, päätin paljastaa omat luurankoni kaapissa. Kaikkihan varmasti tietävät omat luurankonsa, ne löytyvät kaapin perältä sen tunnearvon vuoksi säilytetyn, mutta lahkeista ja hihoista n. 15 cm liian lyhyen rippipuvun kätkemänä. Naisväen kannattaa haeskella sieltä jo-ostettaessa-kaksi-numeroa-liian-pienen-mutta-niiiiiin-ihanan kesäkoltun takaa. No, tässä tapauksessa luurangolla tarkoitan artistia tai äänitettä, jonka merkitystä täytyy puolustella ja selitellä kun kaverit levyhyllyäni peratessaan älähtävät/alkavat nauraa/poistuvat vähin äänin asunnostani. Tai jos julkisella paikalla muiden läsnä ollessa alan yllättävän kappaleen soidessa hytkyä musiikin mukana.

Oma musiikkimakunihan ulottuu Abbasta Zappaan, joten niistä on hyvä aloittaa:

ABBA

Abba

Kuva: AVRO/Wikimedia Commons

Olin liian nuori kun Abba voitti Eurovision laulukilpailun vuonna 1974, sillä kaksivuotiaana kiinnosti aivan muut asiat, mutta muutamaa vuotta myöhemmin minua neljä vuotta vanhempi siskoni kiinnostui popmusiikista ja minä siinä mukana. Aluksi musiikkia vahdattiin radiosta Ylen Yleis- ja Rinnakkaisohjelmakanavilta sormet kasettimankan rec- ja pause-näppäimillä, mutta vanhempieni ostettua oikeat stereot n. vuonna 1982 tilanne muuttui. Äiti oli töissä Centrumilla ja henkilökunta-alennuksen ansiosta lp-levyjen hankkiminen mahdollistui. (Välihuomautuksena todettakoon, että varsinainen lastenmusiikki ei ikinä kuulunut meillä ohjelmistoon, lähinnä sitä kuuli radiosta ja teeveestä, mutta en muista ikinä omistaneeni yhtään lastenmusiikkiäänitettä. Lastenkirjoja sen sijaan kahlattiin läpi ihan urakalla). Yksi ensimmäisistä siskoni ostoksista oli Abban kokoelma The singles – The first ten years (1982), ja vaikka itse ostin noihin aikoihin mm. Stray Catsia ja Rainbow’ta, kuuntelin siskon hankinnan läpi ja huomasin pitäväni siitä. Alkuun tietysti mieleen jäivät suurimmat hitit, mutta iän myötä olen löytänyt myös biisirakenteiden, sovitusten ja soiton hienouden. Kuten kaikilla artisteilla, myös Abballa on tuotannossaan joitakin huteja, mutta ihmeen vähän kuitenkin. Hieno ura.

Frank Zappa

zappa

Kuva: Jean-Luc/Wikimedia Commons

Frank Zappaan hurahdin 90-luvun alussa ensimmäisen Mikkelin pääkirjaston pestini aikana. Paljon en herrasta etukäteen tiennyt, mutta parin musiikkiosastolta lainatun lp-levyn jälkeen huomasin itseni imaistuksi Zappan merkilliseen maailmaan. Olen ensimmäisenä myöntämässä, että ihan kaikki Zappan tuotanto (sellainen 100+ julkaistua virallista levyä) ei minullekaan aukea, mutta kun antaa mahdollisuuden, vähän tuntemattomampikin tuotanto toimii oikein hyvin. Ja Zappan elokuvat ovat sitten vielä aivan oma lukunsa. Miehen tuotantoon tutustumiseen suosittelen kuitenkin nimellään kaiken oleellisen kertovaa dvd-tallennetta Does humour belong in music?. Jo pelkästään hilpeä show on, no, hilpeä, mutta mukana on myös pätkiä Frankin haastatteluista ja televisioesiintymisistä. Zappahan ei koskaan kaihtanut mielipiteidensä julkituomista ja suuri suunsa vei hänet myös oikeussaleihin vastaamaan lausunnoistaan. Barry Milesin mielikuvituksellisesti nimetty kirja Frank Zappa on ihan hyvä selonteko Zappan elämästä ja teoista, ja tosi-friikeille maistunee Heikki Poroilan viimevuotinen Frank Zappan sävellykset –raamattu. Zappa kuoli jo vuonna 1993, mutta jäämistöistä löytyy yhä uutta ja/tai julkaisematonta materiaalia, jota perikunta säännöllisesti saattaa ihmisten ilmoille. Ja siihen perikunnan sisällissotaan en jaksa tässä puuttua, lähinnä itkettää tuollainen.

 

Duran Duran

duran

Kuva: Samira Khan/Wikimedia Commons

Duran Duran on ehkä se eniten ihmisiä mietityttävä ylläri levyhyllyssäni. Rio (1982) oli heräteostos kotimaanmatkalla (emme oikeastaan muita tehneetkään) eksoottisessa Lahdessa kesällä -83, jonka kuuntelua joutui siis odottamaan useita päiviä. Nykyään sen vastahankitun cd:n voi lykätä auton soittimeen tai ladatun tiedoston kuunnella kannettavalla laitteella saman tien. Bändi säväytti välittömästi, ja suuri oli pettymys kun sain salapoliisityöllä (Suosikki-lehti :)) selvitetyksi, että yhtyeeltä oli aiemmin ilmestynyt ainoastaan yksi albumi. Kävin sen noukkimassa paikallisesta Centrumista ja onneksi ei tarvinnut odottaa kuin loppuvuoteen bändin kolmatta albumia, joka sitten tulikin joulupukin tuomana. Johon siis en tuossa vaiheessa enää uskonut. Enpäs. Samoihin aikoihin järjestimme kouludiskoja, joissa kerättiin varoja luokkaretkeä varten. Diskot järjestettiin koulun musiikkiluokassa, joka koristeltiin, tai ”koristeltiin”, lehdistä riivityillä julisteilla ym. härpäkkeillä, ja musiikki soi meidän oppilaiden kotoa tuomilta lp-levyiltä lähes taukoamatta. Mitä nyt välissä tuli aina pieni tauko kun kappaleen loppuessa äänivarsi nostettiin, levy otettiin lautaselta, sujautettiin sisäpussiin, joka sujautettiin levykoteloon, ja seuraavalla levyllä sama proseduuri toiseen suuntaan. Eli mitätön 30-45 sekunnin paussi kappaleiden välissä. Joka tapauksessa Duran Duran nousi nopeasti noiden iltamien hitiksi, varsinkin kun harrastin ns. tehosoittoa omalla dj-vuorollani. Joku saattoi joskus myös valittaa asiasta, en ole varma, muisti on hassu asia. Vielä tänäkin päivänä toimiva bändi, jonka huippuvuodet toki osuivat sinne kultaiselle 80-luvulle.

Scissor Sisters

scissor

Kuva: Scissor Sisters/Wikimedia Commons

Toinen monen mielestä yllättävä artisti levyhyllyssäni on New Yorkin homoskenestä ponnistava Scissor Sisters. Ensimmäinen kosketukseni yhtyeeseen oli tuolta debyyttilevyltä löytyvä kappale Laura, jonka kuulin heti tuoreeltaan jonkin nettiradion kautta. Biisissä kiehtoi melodian ohella erityisesti sen ”luomumainen” letkeys, minkä lisäksi laulaja oli erinomainen, siis ottaen huomioon että alkuaikoina bändi leimattiin yleensä disko-/edm-musiikiksi. Asuin tuolloin Jyväskylässä ja sikäläisen pääkirjaston musiikkiosastolta kävin levyn lainaamassa. Taisipa sitten mennä peräti kaksi päivää kun astelin nyt jo edesmenneeseen Airon musiikkiin ja ostin levyn itselleni. Vaikka jo ensimmäinen levy nosti bändin pinnalle, SS:n toinen levy Ta-dah sitten räjäytti pankin, eikä vähiten hittinsä I don’t feel like dancin’ ansiosta. Noihin aikoihin näin Suomen tv:stä jonkin Scissor Sistersin livetaltioinnin, joka entisestään nosti yhtyeen pisteitä omissa silmissäni; bändi todellakin rokkasi. Ja siis ihan oikein soittimin. Viimeisin levy Magic hour ilmestyi 2012, minkä jälkeen yhtye ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Toivon tosiaan, että Ana Matronic (kuvassa vas.) ja Jake Shears (kuvassa oik.) ynnä Babydaddy, Del Marquis ja ”JJ” Garden vielä löytävät kipinän yhteisen musiikin tekemiseen.

Prince

prince

Kuva: Micahmedia/Wikimedia Commons

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä (paitsi ehkä kokonsa puolesta) vastikään manan majoille siirtynyt Prince Rogers Nelson. Nuo aiemmin mainitsemani kouludiskot tekivät oppilastovereilleni tutuksi myös tämän miehen musiikin. Purple rain (1984) oli tietysti se levy, jota sahattiin (siis minä sahasin), ja kun sain hommattua miehen aiemman 1999-levyn (1982), niin voi että soi. Ja aina välissä Duran Durania. Multi-instrumentalisti Prince oli näitä käsittämättömän tuotteliaita muusikoita; n. 35 täyspitkää omaa albumia, minkä lisäksi hän oli näyttelijä, tuotti/lanseerasi uusia artisteja ja vieraili muiden artistien levyillä. Princen tuotannon taso on toki melko vaihtelevaa, mutta vaikka hän jossain vaiheessa hieman jotenkin hurahti ja vaihtoi nimensä omituiseksi häkkyräksi (a.k.a The Symbol, a.k.a The Love Symbol , a.k.a The Artist Formerly Known As Prince, a.k.a TAFKAP), suosio pysyi loppuun saakka. Princen taidot kitaristina tunnustettiin myös yleisesti ja hänen lukuisilta livetallenteiltaan sen voi ihan itse todistaa, eli ei ole ihme että sellaiset hevimiehet kuin mm. Exoduksen Gary Holt tunnustautuvat Princen faneiksi. Princeen yhdistettiin yleisesti purppura väri, ja hänen kuoltuaan yksi hienoimmista muistamisista oli NASAn twiittaama kuva purppuranvärisestä tähtisumusta.

Nyt huoahdetaan kesän yli ja palataan asiaan syksyn myötä,

Ari

Rantakylän kirjasto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s